Jumalaton Joulu

Millainen jokin ilmiö on, kun siitä sanotaan että se on jumalaton? Esimerkiksi jumalattoman kova urakka tai jumalaton kipu.

Se on armoton, se on liikaa. Siitä puuttuu kaikki mielekkyys, tarkoitus ja rakkaus joka tekisi sen mahdolliseksi kestää.

Jumalattomina aikoina jumalattoman suorituskeskeisessä yhteiskunnassa, jumalattomien tehokkuusvaatimusten keskellä tätä ei tule useinkaan ajateltua.Miten vakavasta puutteesta onkaan kyse kun tekemisestä ja olemisesta puuttuu Jumala. Jumalattomuudesta on tavallaan tullut normi.

Alkavalla viikolla vietetään Joulua, eli juhlitaan vapahtajan syntymän päivää ja kansa joka pimeydessä vaeltaa näkee ihmeellisen valon. Epäitsekkyys, rakkaus, rauha ja ilo täyttävät sydämet. Ainakin periaatteessa. Joulua vietetään lähes kaikissa suomalaisissa kodeissa. Epäloogista kyllä, myös monet ateistit, hedonistit, anarkistit ja jopa satanistit viettävät joulua. Sanotaan että se on ikiaikainen perinne, jo muinaisten esi-isien viettämä juhla jonka päälle kristinusko on myöhemmin liimannut oman legendansa. Joulu kuuluu kaikille?

Jumalaton joulu alkaa jumalattomasta paikasta - ostosparatiisista. Jo marraskuussa vietetään joulusesongin avajaisia, tarkoitusksena myydä, tehdä kovaa tulosta ja julistaa kuluttamisen ilosanomaa. Kansa saapuu sankoin joukoin paikalle ja purematta nielee mainostajain hyvästä,rikkaasta elämästä syöttämät mielikuvat.

Tungoksessa kyräillään, tönitään, tiuskitaan ja mulkoillaan. Minulle ensin. Minulle enemmän .Minulle isompi! Kaupat saaavat ennen joulua olla pyhätkin auki jotta ehditään ostaa hyvä joulu.

Joulukuussa alkaa myös jumalaton keskinäinen kilpavarustelu. Kuka askarteli itse kortit, kuka leipoi suurimman piparkakkutalon. Joku viisas osti lahjat jo heinäkuussa ja kääriytyy omaan erinomaisuuteensa kun matti myöhäiset rynnivät aatonaattona marketissa. Sillä sehän se on joulun tärkein sisältö, lahjat. Niiden määrä, arvo ja koostumus. Kovia ja pehmeitä paketteja. Tosin kaikkihan tietävät että pehmeä paketti on ihan hanurista. Kova sen olla pitää, ja koteihin kannetaan selkä vääränä elektroniikkaa; taulutelevisioita, pelikonsoleita, kännyköitä, kameroita, tietokoneita. Myös erilaiset lahjakortit ovat suosittuja. Ei luoteta omaan arvostelukykyyn, siihen että ajatus on tärkein, kun halutaan miellyttää tärkeää henkilöä, voidella yhteistyökumppaneita, tehdä vaikutus uuteen seurustelukumppaniin.

Hyväntekeväisyys on tapetilla jouluna. Kun raha, tavara ja suosio on itselle elämän keskeisin sisältö, oletetaan että se on sitä muillekin. Ja niin kerätään rahaa osattomille, siis tavarasta ja omistamisesta osattomille. Köyhiä lapsiperheitä muistetaan (säälitään) ja yksinäisten vanhusten puolesta puhutaan. Kesällähän on ihan sama mitä kaiken maailman junttien mukuloille kuuluu, kun on niin kiire tuottaa elämyksiä omalle jälkikasvulle huvi-ja teemapuistoissa. Vanhuskin haisee paremmalta kuin helteellä, ei sitä juhannuksena viitsi ottaa mökille kaatuilemaan. Mutta jouluna, jouluna voi lähettää kortin!

Kaikki eivät tietenkään lankea hysteerisen ostelun oravanpyörään, edes joulun aikaan. Onhan joulussa muutakin hyvää, nimittäin palkalliset lomapäivät. Kun ei tarvitse mennä töihin voi kivasti olla vaikka viikon putkeen kännissä, kalassa tai netissä. Eli ei läsnä. Jos nyt on joku, jolle olla läsnä. Mitä monilla ei ole. Mainosten mielikuvat suurista onnellisista perhejouluista ovat melko kaukaa haettuja näinä individualistisina aikoina, joina sukulaiset ovat yksilön vapautta rajoittava taakka. Yhteisöllisyyttä peräänkuulutetaan, mutta lähimmäisistä ei saisi olla minkäänlaista vaivaa. Halutaan kaikki, mutta mistään ei olla valmiita luopumaan yhteisen hyvän eteen.

Joulu on ainakin ydinperheille onnen aikaa? Turvakodeissa on usein juuri jouluna täyttä, ja poliisille tulee tavallistakin enemmän kotihälytyksiä. Vaikka on julistettu joulurauha, vaikka eletään hyvän tahdon ja antamisen aikaa. Vaiko juuri siksi? Kun odotukset täydellisestä joulusta eivät täytykään, vaikka on ylensyöty ja juotu, vaikka olohuoneen lattia peittyy revittyyn lahjapaperiin, sisimpään hiipii tyhjyys. Tässäkö se nyt oli? Odotus, vaiva ja kiihko huipentuu siihen että tajunnan valtaa kaiken merkityksettömyys.

Näin kurjasti ei kuitenkaan tarvitse olla. Jos pidämme mielessämme sen mikä on todella tärkeää, vältämme varojen yli elämisestä ja mässäilystä johtuvan moraalisen krapulan.

Joulu on erityisesti osattomain juhla. Ketkä saivat vastaanottaa ilosanoman kaksituhatta vuotta sitten? Syntiset, sorretut, heikot ja vähäiset!

Rikkaille, omahyväisille ja itseriittoisille evankeliumi on melko tarpeeton kapistus. Parempi vaan hommata se HD ja napata pilleriä sisäiseen tyhjyyteen.

Sillä kaikki kääntyy päälaelleen jouluyönä:

Silloin autuaita eivät olekaan iloiset veikot vaan kaikki murheelliset, he saavat lohdutuksen.

Evät ne, joiden vatsa on täynnä vaan ne joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan.

Eivät ne, jotka siivosivat tunnollisesti joka komeron Joulun tulla, vaan puhdassydämiset, he saavat nähdä Jumalan.

Eivät rahasammon takojat, vaan rauhantekijät, he saavat Jumalan lapsen nimen.

Meille syntyi vapahtaja, ja hän syntyi kantaakseen kaikki ne jumalattomat kuormat joiden alle ihminen yksinään sortuu. Hän syntyi tuodakseen valoa sinne, missä sitä ei ollut, kuoleman varjon maahan.

Mikään ei voi himmentää Joulun todellista tähteä. Ei olosuhteiden vaatimattomuus, ei edes yksinäisyyys. Joulu saapuu ajallaan nöyrään sydämeen, hiljaa ja itsestään meteliä pitämättä.

Riemullista Joulua!

Onko syvällisyys syvältä?

Tekee mieli kirjoittaa jotain iloista. Onhan edessä riemullinen joulujuhla.

Pelkään vain että iloisuutta ei oteta niin vakavasti kuin synkkämielistä voivottelua. Jos kirjoittaisin että toiset ne kuolevat nälkään tai viruvat pakolaisleireillä sillä aikaa kun me mussutamme torttuja, niin monet ajattelisivat että hienoa, pastori kokee syvästi ja on aralla tunnolla. Jos sen sijaan kirjoitan miten hyvä mieli tulle jouluaskarteluista ja kynttilöistä ja miten kauniit seimiasetelmat virittävät joulun tunnelmaan, minua helposti pidetään pintaliitäjänä ja turhuuden tavoittelijana.

Synkyyttä pidetään syvällisenä muutenkin kuin kirkossa. Esimerkiksi kirjallisuudessa. Sodista, katulapsista ja epätoivoisesta rakkaudesta kertovat romaanit ovat kulttuuria ja nousevat klassikoiksi. Onnellisesta elämästä kertovat kirjat sen sijaan ovat turhanpäiväistä kioskikirjallisuutta.

Mutta eikö ilo ole se mitä ihmiset syvimmältään kaipaavat? Eikö ilo ole jotain paljon syvempää ja aidompaa kuin suru ja tuska? Jos elämässä on iloa niukalti, eikö iloa pitäisi pyrkiä lisäämään sen sijaan että ryvetään synkistelyssä ja eletään silloin muka 'oikeaa elämää'?

Meillä suomalaisilla on outo, syvään juurtunut käsitys siitä, että lisääntynyt onni ja ilo olisi aina joltain toiselta pois, ikään kuin onnen määrä maailmassa olisi vakio. Suomalainen naapurikateus perustuu tähän: "jos tuolla toisella menee hyvin, se ei voi olla minun etuni mukaista.". Siksi kuvitellaan, että onnellisen ihmisen ei kannattaisi puhua onnestaan, muuten se katoaa.

Todellisuudessa onni ja ilo kuitenkin lisääntyvät kun niitä ilmaistaan avoimesti. Eräässä englantilaisessa reality-tv-sarjassa toimittaja kokeili vastaantulijoille hymyilemistä kadulla. Ihme ja kumma useimmat hymyilivät takaisin! Mahtaisiko toimia Ssuomessa?

Raamatussa Paavali kirjottaa, että Hengen hedelmä on ilo. Jumala siis haluaa synnyttää meissä iloa. Se ilo on tarkoitettu myös jaettavaksi eteenpäin, kylvettäväksi toisiin ihmisiin, uutta hedelmää kantamaan. Ehkä jokainen ilon siemen ei putoa hyvään maahan, mutta silti iloa kannattaa levittää tuhlaillen. Se ei ole keneltäkään pois.

Beetlehemin kedolla enkelit ilmoittivat paimenille "ilosanoman, suuren ilon". He eivät sanoneet että katsokaa nyt kuinka kurjaan seimeen Jeesus syntyi, menkää tekin kurjistelemaan kaikkein kurjimpien luo. Ei, he toivat sanoman toisesta maailmasta, jossa ilo on todellisempaa kuin suru ja tuska.

Tätä toisen maailman ilosanomaa mekin saamme olla levittämässä. Usein se leviää parhaiten pieninä asioina. Esimerkiksi oikeanlainen joulukortti oikealle henkilölle voi olla ilon siemen, joka kantaa hedelmää kauas tulevaisuuteen - ja iankaikkisuuteen asti.

Mitä synkempi maailma on, sitä pienempi valonpilkahdus näkyy kauas. Jos siis elämässäsi on pieniä iloja, älä sano että ne ovat pieniä! Niihin kätkeytyy suuri Jumala.

Seurakunnan naiset, ne todella kääntää sun pään

Evankelisluterilainen seurakunta naisistuu. Nuorten aikuisten ryhmissä kävijöistä valtaosa on noin 25-40 vuotiaita naisia. Toimintaan aktiivisesti osallistuvat miehet ovat useimmiten naimisissa ja pariskunnat osallistuvat toimintaan yhdessä. Muutama rohkea sinkkumieskin on toisinaan illanvietoissa bongattu, mutta heistä harvoin tulee aktiivisia toimijoita ryhmissä. Päätöksenteko ja vastuunkantaminen seurakunnassa on vapaaehtoisina toimivien naisten harteilla ja toisaalta etuoikeus.

Seurakunnan toimintaan osallistuvat naiset ovatkin kirkolle valtava voimavara: he ovat kauniita, viisaita, rohkeita, tunnollisia, hyvin koulutettuja – ja enimmäkseen sinkkuja. Heillä on siis aikaa ja energiaa annettavana vapaaehtoistoimintaan. Myös perheelliset naiset kantavat kortensa kekoon ja ovat kaikkien muiden velvollisuuksiensa ohella mukana järjestämässä ja rakentamassa yhteisiä tapahtumia sekä toimivat aktiivisina keskustelijoina pienryhmissä.

Yksinelämisen kunnioitettava mutta vaikea valinta on osalle kristityistä luonnollinen ja soveltuva. Kuitenkin useimmat kolmikymppiset kristityt haaveilevat puolisosta ja perheestä.

Vaan mistä mies, kun tavallinen kolmikymppinen suomalainen mies ei juuri Jumalaa kaipaa? Hän omistautuu useimmiten työlle, huimapäisille harrastuksille, humalahakuiselle juomiselle ja irtosuhteille, vaikka virallisesti kirkkoon kuuluisikin. Ja yhä harvempi kuuluu. Nuoret miehet ovat innokkaita kirkosta eroajia. He kokevat ettei seurakunnalla ole heille mitään tarjottavaa, eivätkä näin ollen tahdo maksaa kirkollisveroa ”tyhjästä”.

Nuoren naisen on siis monesti tehtävä valinta oman kutsumuksen ja etiikan sekä parisuhteen ja perhe-elämän välillä. Keskiverto, nuorehko suomalainen mies kun ei itse ymmärrä hengellisten asioitten päälle, ja valitettavan usein ei soisi kumppaninsakaan kuuluvan noloksi ja naiiviksi kokemaansa uskonnolliseen yhteisöön. Myös erivät käsitykset siitä mikä on oikein, hyvää, ja sopivaa käytöstä saattavat aiheuttaa tällaisessa parisuhteessa hankaluuksia. Ongelma ei ole mitenkään uusi kristittyjen keskuudessa:

Paavali ottaa ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille kantaa ns. seka-avioliittoihin näin:

”Sitten sanon vielä, en Herran sanana vaan omanani: Jos jollakin veljellä on vaimo, joka ei usko, ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan, miehen ei pidä jättää häntä. Ja jos uskovaisella naisella on aviomies joka ei usko, ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan, vaimon ei pidä jättää miestään. Mies, joka ei usko, on uskovan vaimonsa pyhittämä, ja vaimo, joka ei usko, on uskovan miehensä pyhittämä. Muutenhan teidän lapsenne olisivat epäpuhtaita; nyt he ovat kuitenkin pyhiä. Mutta jos se puoliso joka ei usko, tahtoo erota niin erotkoon.Uskovaa veljeä tai sisarta ei tällaisessa tapauksessa sido mikään pakko.Jumala on kutsunut teidät elämään rauhassa. Ja mistä tiedät, vaimo, voitko pelastaa miehesi? Tai mies, mistä tiedät, voitko pelastaa vaimosi?”

Miten hienoa, käytännöllistä ja elämänläheistä teologiaa!

Missä siis ongelma, miksi sitä kumppania on niin vaikea löytää vaikka kaupunki on yksinäisiä täynnä?

Kuten sanottu, seurakunnan naiset ovat upeita. Ehkä liiankin upeita? He ovat itsenäisiä, omanarvontuntoisia, korkeasti koulutettuja ja henkeviä. Kelpaako heille puolisoksi tavallinen turilas

jonka elämänsisällöksi riittää iso televisio ja kaljasalkku? Vai toisinpäin? Suomalainen nainen on itseriittoisuudessaan monesta miehestä pelottava. Onko uskovainen nainen sitten niin ylivoimainen ilmestys että Teppo Tavis tilaa mielummin itselleen kuin Jumalalle kuuliaisen vaimon vaikkapa Thaimaasta?

Myös maailma on muuttunut Paavalin ajoista: avioliitto koetaan niin valtavana sitoumuksena, että avoliitto, eräänlainen koeaika, on nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus. Ja ne jotka päätyvät menemään naimisiin kevein perustein, usein myös eroavat yhtä kevein perustein. Evankelisluterilaisen kirkon linja käytännössä on, ettei se juuri ohjeista eikä varsinkaan tuomitse yksilöitä rakkauselämään liittyvissä asioissa. Kaikki saavat tulla perhetilanteistaan riippumatta. Tämän voisi luulla olevan valtava vahvuus. Kuitenkin jostain syystä asiaan tiukemmin suhtautuvat seurakunnat (vapaat suunnat, sley, katolilaiset) näyttäisivät keräävän jäsenikseen ihan eri mittakaavassa nuoria ihmisiä, ja vielä tasaisesti yhtä paljon miehiä ja naisia. Ja siitä seuraa että siellä on myös kristinuskon tulevaisuus, eli paljon lapsia.

Tämä onkin mielestäni villakoiran ydin:

kun evankelisluterilaisesta seurakuntatoiminnasta katoavat ensin miehet, on luonnollinen seuraus että syntyvyys vähenee. Seurakunnan nuorten aikuisten toiminnassa tavataan yllättävän vähän lapsiperheitä, vaikka nuorten aikuisten ryhmät (25- 40-vuotiaat) koostuvat juuri niistä ihmisistä joille perheenperustaminen on ajankohtainen asia.

Edellä mainitsin, että onhan siellä seurakunnan nuorissa aikuisissa myös ihania miehiä. Useimmiten he ovat aviomiehiä. Mutta vain harva heistä on isä. Seurakunnassa aktiivisesti toimivat pariskunnat ovat parhaassa lapsentekoiässä, mutta ns. pitkittynyt varhaisnuoruus joka riivaa erityisesti maallistunutta väestöä, näkyy myös meillä. Lapsen”teko”on niin iso juttu, että sitä lykätään mahdollisimman kauan. Usein liian kauan, eli kunnes se ei enää ongelmitta sujukaan. Mutta miksi? Odotetaanko siinä oikeaa, täydellistä hetkeä, seesteistä ja vaurasta elämänvaihetta?

Seurakunnan nuoret aikuiset ovat lähes poikkeuksetta melko vakavaraisia, hyvin työllistyneitä, vastuuntuntoisia ja kunnollisia, he omaavat suhteellisen terveet elämäntavat ja asenteet. Jos tilanne ei silloin ole riittävän hyvä lapsen syntyä, niin koska se on?

Vai onko kyse mukavuudenhalusta? Lapsen saaminen rajoittaa ja pysähdyttää, se pakottaa ihmisen luopumaan itsekkyydestä, jatkuvasta kontrolloimisesta, kohtaamaan oman kuolevaisuutensa , rajallisuutensa ja väistämättömän vanhenemisen.

Vai pitäisikö syyttää taas kerran yhteiskuntaa, syrjiviä työnantajia, korkeita odotuksia suoriutumisesta työelämässä, ylipitkää ja kallista opiskeluaikaa?

Sitä en tiedä, mutta haluan esittää lopuksi kuohuttavan vapaata raamatuntulkintaa. Kertomus on Johanneksen evankeliumista, ja se on lohduttanut minua kun olen tuntenut syyllisyyttä siitä ettei oma rakkaus-ja perhe-elämäni olekaan sujunut aivan kristillisen ohjesäännön mukaisesti.

Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus pysähtyi matkallaan Juudeasta Galileaan Sykar-nimisessä Samarian kaupungissa. Hän tapasi siellä kaivolla samarialaisen naisen, jolta pyysi vettä. Heidän välilleen virisi siinä keskustelu Elämän vedestä. Nainen halusi ehdottomasti saada tätä ihmeellistä vettä, joka olisi ikuisen elämän lähde. Jeesus kehotti häntä hakemaan myös miehensä paikalle. Nainen vastasi ettei hänellä ollut miestä. Tämänhän Jeesus jo tiesi. Hän sanoo näin:

”Totta puhuit: ei sinulla ole miestä. Viisi miestä sinulla on ollut, ja se jonka kanssa nyt elät, ei ole miehesi.Sinä puhuit totta.”

Sen sijaan että Jeesus olisi seuraavaksi alkanut moittimaan useita menetyksiä kokenutta naista avoliitossa(haureudessa) elämisestä, hän paljastaa tälle olevansa Messias, profetioi siitä miten kerran samarialaiset ja juutalaiset tulevat vielä rukoilemaan rinta rinnan, eivät vuorella tai Jerusalemissa, vaan hengessä ja totuudessa. Sen jälkeen nainen lähti kertomaan muille kaupungin asukkaille Jeesuksesta, ja he saapuivat runsain joukoin kuulemaan tätä, uskoivat hänet maailman pelastajaksi ja Jeesus kunnioitti heitä läsnäolollaan peräti kaksi päivää.

Tarkoitus pyhittää keinot. Usko pyhittää epäpyhänkin elämän ja eläjän.

Kolmekymmentäkuusi yötä jouluaattoon on (laskin juuri itse – toivottavasti oikein)

Joulu on jo ovella. Taisi livahtaa jo porstuaankin, jos kauppakeskusten somistuksista jotain voi päätellä. Kävin ensimmäistä kertaa Skanssin kauppakeskuksessa viime maanantaina. Siellä oli täydet jouluvarustelut päällä – joululaulut eivät kyllä tainneet soida, eikä joulupukista näkynyt vilaustakaan. Kauppakeskus oli jopa viihtyisä iltapäivän rauhallisena hetkenä (En mistään hinnasta halua olla siellä jouluruuhkassa).

Seurakunnissakin on valmisteltu joulua jo pitkään. Joidenkin tapahtumien suunnittelu on aloitettu varmaan vuoden alussa, osa on tullut asialistalle syyskauden alettua ja osan pohdinta aloitetaan viimeistään tällä viikolla. Itse en ole juuri valmisteluissa mukana, joten tämä kaikki on valistunutta arvuuttelua.

Mikaelinseurakunnan ensimmäinen jouluaiheinen tapahtuma tapahtumakalenterin mukaan on keskiviikkona 25.11. Lähetysjuhla ja adventtimyyjäiset Paakarlan seurakuntakodissa. Samalla viikolla sarjaa jatkaa lauantaina 28.11. Adventtimyyjäiset Suikkilan srk-kodissa.

Sunnuntaina 29.11. (siis ensi viikolla) vietetäänkin jo adventtisunnuntaita ja aloitetaan kirkkovuosi ensimmäisen adventtisunnuntain messulla Mikaelinkirkossa. Ensimmäisen adventin aiheena on "Kuninkaasi tulee nöyränä". Lapsille on pyhäkoulu kryptassa.

Lisää Mikaelinseurakunnan adventinajan tapahtumia voi bongata seurakunnan kotisivuilta, www.mikaelinseurakunta.fi.

P.S. Nuorten aikuisten joulujuhlan suunnittelua ei ole vielä aloitettu (Aina ne jättää viime tinkaan). Sellainen idea kyllä oli epävirallisesti esillä, että nuoret ja nuoret aikuiset juhlistaisivat adventin aikaa Mannerheimin puistossa makkaran paistolla, kuumalla mehulla ja joululauluilla – ei niin elitistisesti. Laitetaan korvan taakse.

Jumalatonta menoa kouluissa

Äskettäin muuan suomalaisnainen onnistui horjuttamaan kristinuskon vaikutusvaltaa Italiassa voitettuaan oikeudenkäynnin, joka koski ristiinnaulitun kuvien pitämistä esillä maan koulujen seinillä. Oikeus totesi krusifiksit uskonnonvapauslain vastaisiksi ja mahdollisesti lapsia järkyttäviksi. Asian uutisoinnissa syntyi mielikuva kirkosta isona pahana sutena, joka lähettelee uhkauskirjeitä kun sen yksinvaltaa uskalletaan häiritä. Asetelma oli sikäli epäreilun tuntuinen, että juuri kirkot ovat kautta vuosisatojen olleet luomassa niitä koulujärjestelmiä, jotka muodostavat pohjan nykyiselle länsimaiselle sivistykselle.

Kristillisen ja maallisen kulttuurin väliset jännitteet ovat olleet Euroopan arkipäivää jo ainakin 1700-luvulta asti. Eri tavoin on pyritty syrjäyttämään kristinusko muka vanhentuneena, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Ranskan vallankumouksen aikaan haluttiin vaihtaa juutalais-kristillinen seitsenpäiväinen viikko kymmenpäiväiseen, mutta uudistus ei lyönyt läpi, vaikka kymmenjärjestelmä muilta osin saikin jalansijaa. Venäjän vallankumouksen huumassa taas haluttiin romuttaa kirkollinen avioliitto ja korvata se kolhoosielämällä, mutta tämäkään uudistus ei ottanut tuulta purjeisiinsa.

1970-luvun Suomessa ay-liike onnistui survomaan läpi päätöksen eräiden kristillisten arkipyhien siirtämisestä viikonloppuun, mutta myöhemmin ne siirrettiin takaisin perinteisille paikoille. Kari Suomalainen piirsi tuolloin kuvan joulupukista, joka tuli lasten riemuksi vahingossa jo helatorstaina - pahoitellen sekaannusta, ”kun noita pyhiä alvariinsa siirrellään”.

Uusin kotimainen sekularisointitempaus on eräiden turkulaisten koulujen päätös jakaa lukukausi kahteen yhtä pitkään jaksoon, jolloin välitodistusta ei saakaan joulun alla, vaan vasta tammikuun alkupuolella. Tällaisen näennäisen pienimuotoisen muutoksen taustalla on vaikea olla näkemättä pyrkimystä minimoida kristillisen kirkkovuoden vaikutus koulun työjärjestykseen; onhan joulutodistus instituutio, jonka sosiologista merkitystä en uskoisi ammattipedagogien väheksyvän. Vanhojen merkkien valossa uumoilen, että tämäkin uudistus kaatuu vanhempien ja oppilaiden vastustukseen.

Vai kaatuuko? Onko ihmisillä yhä halu taistella kristillisen kulttuuriperinnön puolesta, vai olemmeko vaipuneet apatiaan ja siinä määrin kadottaneet juuremme, että lopultakin
antaudumme tasapäistävälle sekularismille? Onko arvotyhjiö jo niin suuri, että kaikki menee läpi, kunhan ihmisillä on leipää ja sirkushuveja?

Toki myös vähemmistöjen oikeudet tulee ottaa huomioon. Krusifiksin sijoittamista sekulaariin kouluun voidaan mielestäni perustellusti kritisoida. Itse kuitenkin näkisin mielummin krusifiksin ja buddha-patsaan rinta rinnan opettajanpöydällä kuin molempien puuttuvan sieltä. Uskonto on olennainen osa useimpien ihmisten identiteettiä, eikä koululaitoksen tehtävä voi olla sen merkityksen vähätteleminen.

Suomessa kristillisten ainesten karsimista kouluista perustellaan usein muslimien oletetulla suhtautumisella. Muslimejakin on kuitenkin moneen junaan. Tiedän joidenkin paheksuvan jo tonttuaskartelujakin muka kristillisenä perinteenä, vaikka itse emme sitä sellaiseksi miellä. Toisaalta jotkut muslimit tuovat lapsensa mielummin kristilliseen kuin sekulaariin päiväkerhoon, koska siellä on sentään jonkinlainen pyhän kunnioitus. Molemmat asenteet kertovat siitä, että muslimille ei ole olemassa uskonnotonta kulttuuria. Siksi aito kulttuurien kohtaaminen ja suvaitsevaisuus edellyttävät meiltä suomalaisilta, että olemme sinut oman luterilaisen perinteemme kanssa ja ylpeitä siitä.

Kaiken kulttuurin taustalla vaikuttaa jokin arvopohja. Meidän kulttuurimme rakentuu yhtäältä kreikkalais-roomalaisen sivistyksen, toisaalta juutalais-kristillisen uskonnollisuuden varaan. Ennen kaikkea suomalaisen koululaitoksen demokratian peruskivenä on luterilainen vakaumus erilaisten luonnonlahjojen näkemisestä Jumalan antamina kutsumuksina. Meillä ei ole varaa kieltää historiallisia juuriamme, muuten kulttuurimme on tuhon oma. Joskus tuntuu, että kuolinkorahtelu on jo alkanut. Mutta ruohonjuuritasolla, tavallisten ihmisten keskellä huomaa, isien usko kantaa sittenkin - vielä toistaiseksi. Meidän on vain löydettävä toimiva tapa välittää jälkipolville se, minkä itse olemme vanhemmiltamme ja opettajiltamme saaneet.

Noitia ja peikkoja vai enkeleitä ja pyhimyksiä

Halloween-juhla on rantautunut meille Amerikasta niin tehokkaasti, että se alkaa olla jo luonnollinen osa kulttuuriamme. Halloweenin juuret ovat syvällä kelttiläisyydessä (Euroopassa) ja pyhäinpäivässä. Keltit uskoivat pyhäinpäivänä vainajahenkien liikkuvan. Siitä ovat peräisin halloweenin haamut, luurangot ja muut epäelävät olennot, ja toisaalta keppostelu.

Kristittyjen piirissä erityisesti Australiassa on viime vuosina noussut uusi pyhäinpäiväperinne, Saints and Angels -juhlat (Suom. huom. Pyhimykset ja enkelit -juhla). Tämän juhlan juuret ovat selkeästi halloweenin vastustamisessa.

Erään australialaispastorin mukaan anti-halloween-juhlalla on selkeästi nähtäviä positiivisia vaikutuksia: Noidiksi pukeutuneet lapset käyttäytyvät kuin peikot, mutta enkeleiksi pukeutuessaan koululaiset ovat kuin pyhimyksiä.

Me ihmiset emme ole enkeleitä, eikä meistä koskaan tule enkeleitä. Pyhiä meistä tulee, kun me uskomme syntimme anteeksi Jumalan Pojan, Jeesuksen, ristinkuoleman ja ylösnousemuksen perusteella.

Pyhäinpäivän kunniaksi Mikaelinseurakunnassa järjestetään nuorten ja nuorten aikuisten Pyhimyksiä ja enkeleitä -juhla. Juhlassa pukeudutaan valoisasti, nautitaan yhdessäolosta ja tarjoilusta. Lisätietoja juhlasta saa nuorten aikuisten sivustolta.

Hyvää pyhäinpäivää kaikille!

Satojen kirkontornien kaupungissa

Olin viime viikolla vaimoni Katjan kanssa lomamatkalla Prahassa, ja ihastuimme kaupunkiin ikihyviksi. Praha on mielenkiintoinen, sillä se on muuttunut paljon, ja toisaalta ei lainkaan. Joka puolella on kauniita, satoja vuosia vanhoja rakennuksia, jotka muistuttavat, että Praha oli Luxemburgin dynastian aikaan Saksalais-roomalaisen suurvallan pääkaupunki.

Kommunistihallinnon aikana nuo rakennukset olivat kuitenkin paksun noen peitossa, eikä kaupoista saanut lihaa eikä etelän hedelmiä kuin hyvällä tuurilla jouluna. Viime vuosikymmenellä kaupungin ilme kohentui huomattavasti, ja rakennukset ovat ainakin ulkoisesti vanhassa loistossaan.

Aivan viime vuosina turistien määrä on kasvanut niin paljon, että se jo varjostaa kulttuurimatkan elämyksellisyyttä. Lentokentällä näin jumbojetin kokoisen kiinalaisen cargo-koneen ja päättelin, että se varmaankin toi tullessaan konteittain I love Prague -rihkamaa ja piraattikopioita Alfons Muchan grafiikasta, jotka menevät vanhassakaupungissa ilmeisen hyvin kaupaksi. Ostoksilla ollessa sai olla tarkkana, jos halusi erottaa jyvät akanoista.
Yksi Praha hienoimmista alueista oli vanha juutalaiskaupunginosa, jossa kävimme mm.tunnelmallisessa Franz Kafkan kahvilassa sekä eräässä ravintolassa, jossa elävä pianomusiikki loi hienon tunnelman.

Monet synagogat ja kirkot olivat maksullisia, joten emme käyneet niissä, ja pettymykseksemme maksuton Pyhän Vituksen Katedraali oli poikkeuksellisesti suljettu. Kävimme kuitenkin sunnuntaimessun aikaan keskustan kirkossa, joka tunnetaa nimellä Church of Our Lady Before Tyn. Kirkossa oli harras tunnelma, ja rautaporttia vahtiva suntiokin osallistui työnsä lomassa hartaudenharjoitukseen.

Kirkon sisäänkäynti oli oudosti kahvilaterassien välisen porttikongin perällä, mikä pani minut pohtimaan Tsekkiläisten suhdetta uskontoon. Onko uskonto elänyt siellä huomaamattomasti arjen keskellä, elinvoimaisena läpi Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton miehitysten? Kirkkoonkuulumisluvut kyllä puhuvat karua kieltä – yli 60 prosenttia Tsekeistä ei kuulu mihinkään uskontokuntaan – mutta satavuotisia perinteitä ei noin vain pyyhitä pois. Jo satojen kirkkojen ja synagogien fyysinen läsnäolo todistaa Jumalasta ja hänen uskollisuudestaan vaikeidenkin aikojen keskellä.

Nuoret Tsekit eivät ymmärrettävästikään halua muistella historiansa synkkiä jaksoja, vaan katsovat mielellään eteenpäin. Rukoukseni on, että he kuitenkin löytäisivät sen rikkauden, joka heidän historiaansa kätkeytyy; ja ennen muuta sen elävän Jeesuksen Kristuksen tuntemisen, joista matkamuistomyymälöiden lasiset krusifiksit ovat vain kalpea häivähdys.

Suomalainen uskoo

Suomalainen uskoo, kun sanotaan. Taidamme olla aika perusluottavaista kansaa. Johtuukohan se siistä, että meillä on luottamus korkeimpaan - isolla tai pienellä kirjoitettuna.

Jouni Lehikoinen viittaa blogissaan gallupiin, jonka mukaan suomalaisten luottamus Jumalaan on yli 75 prosenttista. Lehikoinen nostaa tulosten pohjalta seuraavia kysymyksiä: "Miksi uskonnollisuus suuntautuu kirkon ohi? Onko kirkko epäonnistunut kristillisessä kasvatustehtävässään? Vai miksi ihmiset tuntuvat vierastavan kirkon opetusta Jumalasta? Olisiko vika ehkä meissä papeissa? Emmekö ole osanneet kohdata ihmisiä näiden kysymysten tiimoilta?"

Hyviä kysymyksiä!

Kerro oma mielipiteesi Mikaelilainen.fi-keskustelupalstalla tai kommentoimalla tätä blogia.

Onko kuolemassa toivoa?

Jouni Lehikoinen pohtii Turkulaisen blogissa (15.9.2009) kuolemaa, lohduttamista ja vierelläkulkemista.

Mitä kuolevalle voi sanoa? Onko parempi tarjota vain olkapäätä? Onko kuolemalla sittenkään sanottavana viimeistä sanaa?

Lue kirjoitus Turkulaisen palstalta.

Kommentoi täällä tai keskustele Mikaelilaisen keskustelupalstalla.

Minä "ex-mikaelilainen"

Mikaelinseurakunta on minulle hyvin tuttu ja rakas seurakunta. Olen käynyt rippikoulun ja isoiskoulutuksen Mikaelinsrk:ssa ja sitä kautta siirtynyt nuorten aikuisten toiminnan puolelle. Seurakunnan työntekijät ovat tulleet tutuiksi, varsinkin ne, jotka toimivat nuorten ja nuorten aikuisten parissa. Olen saanut myös työskennellä lastenohjaajana Mikaelinsrk:n alueella. Näiden vuosien aikana olen sisäistänyt Mikaelinseurakunnan omaksi seurakunnakseni.

En ole enää "virallinen" mikaelilainen. Asuin Mikaelinsrk:n alueella 14 vuotta vuoteen 2006 asti, jolloin minusta tuli katariinalainen. Muistan sen, kun tajusin ensimmäisen kerran, etten enää kuulu Mikaelinseurakuntaan ja se tuntui tavallaan vähän haikealta. Mikaelin alueella asuessani sain äänestää uutta kirkkoherraa ja kirkkoneuvostoa, ja sillä tavalla vaikuttaa Mikaelinsrk:n tulevaisuuteen. Mutta, kun muutin pois, en enää voinut tätä valtaa käyttää. Minulle tuli tunne, etten osaa olla "virallinen" katariinalainen, koska Katariinanseurakunta oli minulle vieras.

Olen kuitenkin ymmärtänyt sen, että vaikka asun toisen seurakunnan alueella, voin silti olla mikaelilainen. Kiitos siitä kuuluu Mikaelin nami- ja käpy-toiminnalle. Nami on tarkoitettu kaikille nuorille aikuisille, jotka haluavat olla mukana seurakunnan toiminnassa, kun taas käpy-toiminta on suunnattu "vanhoille" aktiivi-mikaelilaisille. Namissa vietämme nami-iltoja viikoittain, käymme leireillä pari kertaa vuodessa ja teemme silloin tällöin tutustumisretkejä kiinnostaviin paikkoihin, kuten paloasemalle, Korkeasaareen ja Turun synagogaan. Käpy-toiminnassa pidämme kerran kuussa raamiksia ja kerran vuodessa menemme leirille. Toiminnat ovat erilaisia sisällöltään ja kävijöiltään, mutta koen molemmat yhtä tärkeiksi "hengellisen elämäni" tukijoiksi.

Olen ex-mikaelilainen, nykyään "virallinen" tuomiokirkkoseurakuntalainen, mutta kuulun aina sydämessäni Mikaelinseurakuntaan, eikä se lähde sieltä pois.

Terrori-iskuista ja marttyyriudesta

Viime aikoina ihmiset ovat joutuneet vaikeuksiin mm. naisia, autoja ja somaleja koskevista lausunnoistaan. Niinpä kun nyt näin WTC-iskujen vuosipäivän aikaan puhun islamilaisesta terrorismista, kiirehdin turvaamaan selustani toteamalla, ettei minulla ole mitään varaa tuomita yhtäkään muslimia, saati heitä ryhmänä. En ole yhtään heitä parempi ihminen.

Minulla ei ole tarvetta tuomita edes WTC-torneja päin lentäneitä muslimiterroristeja. Oikeastaan ymmärrän heitä paremmin kuin haluaisin myöntää. Heidän elämällään oli selkeä tavoite: tuhota Amerikka ja kristinusko. Oma perhe ja seurakunta kannusti, ja sydämessä eli toivo paremmasta elämästä tuonpuoleisessa, marttyyriuden kautta ansaittu kirkkaampi kruunu.

Sepä tekeekin koko jutusta vielä traagisemman, että kristittynä uskon heidän joutuneen pahasti pettymään siihen mikä heitä kuoleman jälkeen odotti. Mielelläni soisin heidänkin pelastuneen, kun kerran Jeesus kärsi ja kuoli heidänkin syntiensä tähden, niin kuin uskon.

Ajatus siitä, että uskonsa tähden marttyyrina kuolleet saavat paremman paikan taivaassa, on oikeastaan meidän kristittyjen keksintö. Jo kauan ennen Muhammedia Rooman valtakunnassa vainotut kristityt lohduttautuivat ajatuksella taivaallisesta kompensaatiosta ajallisille kärsimyksille.

Kristityn marttyyrin ja itsemurha-islamistin välillä on se periaatteellinen ero, että kristitty marttyyri ei tee itsemurhaa, vaan hän joutuu vastustajiensa surmaamaksi. Kristittyjä vainottiin – ja vainotaan monin paikoin tänäänkin, erityisesti joissakin muslimimaissa – koska ihmiset eivät halua kuulla levottomuutta herättävää sanomaa Jeesuksesta. Syntyy poliittisista ja psykologisista syistä tarve raivata heidät pois tieltä - rauhan palauttamisen nimissä, niin kuin Jeesuskin raivattiin.

Mutta onko ero sittenkään niin suuri? Kristityt marttyyritkin ovat vain tavallisia ihmisiä, ja historiasta tiedetään, että marttyyrius oli tiettyinä aikoina hyvin tavoiteltavaa kristittyjen keskuudessa. Kun ajatus erityisestä palkasta taivaassa oli syntynyt, kaikki halusivat päästä siitä osingoille. Moni ehkä suorastaan provosoi vainoja esiin, ja oli iloinen niiden tullessa, koska ne todistivat, että oltiin oikealla tiellä.

Välillä olen huomannut, että tällaista keinotekoista vainon provosoimista esiintyy pienessä mittakaavassa myös tämän päivän Suomessa. Jotkut kristilliset ryhmät pönkittävät omaa erinomaisuuttaan ylpeilemällä siitä, että kaikki eivät pidä heistä. Joskus rakentavankin kritiikki saatetaan nimetä ”vainoksi”. Tällainen itsepetos on kaukana Uuden testamentin opettamasta kristillisyydestä, jonka mukaan meidän on elettävä rauhassa kaikkien kanssa, jos suinkin meistä riippuu. Puhumattakaan siitä, että vaino-sanan käyttö kevyehköstä mediakritiikistä ei ole kovin arvostavaa niitä kohtaan, jotka oikeasti joutuvat vainottaviksi uskonsa tähden.

Marttyyriuden historia muistuttaa meitä ainakin siitä, että kärsimys muodossa tai toisessa kuuluu kristityn elämään; ne, jotka tämän kieltävät, kuuluvat kokonaan eri uskontoon, vaikka Jeesuksesta puhuisivatkin.

Raamattu on hyvin realistinen kirja, mitä kärsimykseen tulee. Se ei selitä pois kärsimystä, ei kaunistele sitä, eikä myöskään ihannoi sitä. Mutta Raamattu lohduttaa ajatuksella, että kärsimyksen keskellä elämällä voi olla tarkoitus.

Uskon että Jeesus antaa tarkoituksen kaikelle, myös kärsimykselle, vaikkemme sitä aina ymmärtäisikään. Mikä tuo tarkoitus syvimmältään on, se selviää vasta rajan takana, jossa me kristitytkin saatamme yllättyä monesta asiasta. Ainakin siitä, että itse, syntisinä ihmisinä, olemme päässeet perille.

Sikoja, influenssaa ja positiivista ajattelua

Kirkkoherra Jouni Lehikoinen kirjoittaa Turkulainen-lehden blogissaan (8.9.2009), kuinka siat ovat saaneet huonon maineen ilman omaa syytään. Niiden niskoille on laitettu huono käytös ja nyt influenssa.

Lehikoinen kehottaa kuitenkin positiiviseen ajatteluun ja opettelemaan toistemme kannustamista sekä rohkaisemista.

Lue Jouni Lehikoisen blogi-kirjoitus.

Kommentoi täällä tai Mikaelilainen.fi-keskustelupalstalla.

Korkeasaaressa 28.6.

Mikaelin nuorten aikuisten eli namilaisten kesäretki tehtiin tänä vuonna Korkeasaareen sunnuntaina 28.6. Koska namilaisiimme kuuluu myös lapsiperheitä, Korkeasaari oli oivallinen kohde kesäretkelle. Innokkaita retkelle lähtijöitä oli n. 20, mukana aikuisia ja lapsia.

Lähdimme matkaan Mikaelin kirkon kupeesta sunnuntaina klo 12. Matka sujui mukavasti jutellen ja pidimme myös tauon Teboil Kivihovissa Suomusjärvellä. Olimme lopulta perillä ennen klo 15. Korkeasaaressa porukkamme hajaantui pienempiin ryhmiin. Minä jatkoin kiertämistä avomieheni Antin kanssa.

Ensimmäisenä kävelimme rantaa pitkin ja näimme mm. useita alppikauriita lekottelemassa varjossa tai syömässä heinää sekä saukon, vesikon ja useita poroja. Koska oli helteinen päivä, monet eläimet olivat sisätiloissa tai varjoisissa paikoissa, joten kaikkia eläimiä emme pystyneet näkemään. Suurin osa kissaeläimistä oli piilossa, mutta onneksi ehdimme nähdä tiikerin ja leijonan sekä vastasyntyneet leijonanpennut. Otimme näistä komeista eläimistä valokuvia muistoksi. Välillä oli saatava jäätelöä viilentämään olotilaamme. Jäätelöt kourassa kävimme katsomassa riikinkukkoja, emuja ja punaniskavallabeja. Nämä vallabit ovat kengurun sukulaisia ja siksi myös näyttävät yllättävän paljon kenguruilta. Jäätelöt syötyämme marssimme Africasia- ja Amazonia-taloihin. Taloissa on näytillä mm. erilaisia kasveja, hyönteisiä, käärmeitä, sammakoita, liskoja, kilpikonnia, kaloja, lintuja, apinoita ja muita pieneläimiä, joita elää Amazoniassa tai Afrikassa. Taloissa oli paljon mielenkiintoista nähtävää.

Sitten matkamme jatkui kohti kuhertajagaselleja, pöllöjä, kulaaneja, kameleja, Mongolian villihevosia, myskihärkiä ja päädyimme paviaanilinnaan. Harmittelimme ensin, kun vaippapaviaaneja ei näkynyt ollenkaan ulkona, mutta niitä pääsi onneksi katsomaan myös sisälle. Siellä ne olivatkin ja temmelsivät puuhissansa. Taas tuli otettua lisää komeita eläinkuvia. Sitten lähdimme "metsästämään karhuja", joita etsiessämme näimme takineja, visenttejä ja kuningasmerikotkia. Karhutkin löytyivät lopulta. Näimme kaksi karhua loikoilemassa vierekkäin varjoisassa paikassa. Jätettyämme karhut taaksemme huomasimme, että aikarajamme oli tulossa täyteen, ja meidän oli vähitellen palattava takaisin Mustikkamaalle, johon bussimme meidät oli jättänyt. Ehdimme nähdä vielä viimeisenä lumivuohia.

Korkeasaaren sillan kupeessa "törmäsimme" myös muihin namilaisiin ja lähdimme yhdessä isossa porukassa kävelemään Mustikkamaata kohti. Siellä bussimme jo odottikin meitä, ja vielä viimeisten vessakäyntien jälkeen lähdimme takaisin kohti Turkua. Paluumatkalla pysähdyimme jälleen Suomusjärvellä, tällä kertaa syödäksemme. Vatsat täysinä jatkoimme matkaa Turkuun, jossa olimme perillä noin klo 21.

Kesäretkemme oli erittäin mukava ja antoisa. Kiitos siitä kuuluu Namin vetäjälle Jaakolle, joka sai matkan järjestettyä ja tietysti Mikaelin seurakunnalle! Ensi kesänä teemme retken taas johonkin toiseen kohteeseen. Sitä odotellessa.. =)

Mikaelilainen.fi-palvelu avataan 1.7.2009

Turun Mikaelinseurakunnan vuorovaikutteinen palvelukokonaisuus avataan 1.7.2009. Mikaelilainen.fi-palvelu koostuu blogista, keskustelupalstasta, valokuvagalleriasta ja videogalleriasta. Palvelun kokoamisessa on hyödynnetty Internetin ilmaisia yhteisöllisiä palveluita, jotka sopivat hyvin Mikaelinseurakunnan ajatukseen mennä sinne, missä seurakuntalaiset ovat.

Linkit eri osioihin on koottu Mikaelinseurakunnan sivuille. Linkkisivulle pääsee suoraan osoitteella www.mikaelilainen.fi. Seurakunnan pääsivuna toimii edelleen Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän portaalissa sijaitseva www.mikaelinseurakunta.fi.

Blogiin, eli verkkopäiväkirjaan kirjoittavat niin työntekijät kuin vapaaehtoiset. Tavoitteena on saada kirjoittajia kaikista työmuodoista. Käyttäjät voivat kommentoida blogikirjoituksia. Halukkaat voivat ilmoittautua blogistiksi ottamalla yhteyttä ylläpitoon.

Palvelukokonaisuuden vuorovaikutteisuus toteutuu parhaiten keskustelupalstalla. Keskusteluun voivat osallistua kaikki halukkaat. Keskusteluun osallistujan on kuitenkin rekisteröidyttävä kirjoittaakseen palstoille.

Valokuvagalleriaan kerätään valokuvia Mikaelinseurakunnan toiminnasta, ihmisistä ja muusta seurakuntaan liittyvästä. Videogalleriaan ovat kuvanneet ja koostaneet Diakin opiskelijat sekä nuorten mediapajaryhmä. Kaikki seurakuntalaiset voivat tarjota tuotoksiaan sekä kuva- että videogalleriaan.

Palvelun ylläpidosta vastaa web-suunnittelija Janne Ansaharju, puh. 040 707 9839, janne@ansaharju.net.