Suomalainen uskoo, kun sanotaan. Taidamme olla aika perusluottavaista kansaa. Johtuukohan se siistä, että meillä on luottamus korkeimpaan - isolla tai pienellä kirjoitettuna.
Jouni Lehikoinen viittaa blogissaan gallupiin, jonka mukaan suomalaisten luottamus Jumalaan on yli 75 prosenttista. Lehikoinen nostaa tulosten pohjalta seuraavia kysymyksiä: "Miksi uskonnollisuus suuntautuu kirkon ohi? Onko kirkko epäonnistunut kristillisessä kasvatustehtävässään? Vai miksi ihmiset tuntuvat vierastavan kirkon opetusta Jumalasta? Olisiko vika ehkä meissä papeissa? Emmekö ole osanneet kohdata ihmisiä näiden kysymysten tiimoilta?"
Hyviä kysymyksiä!
Kerro oma mielipiteesi Mikaelilainen.fi-keskustelupalstalla tai kommentoimalla tätä blogia.
perjantai 25. syyskuuta 2009
keskiviikko 16. syyskuuta 2009
Onko kuolemassa toivoa?
Jouni Lehikoinen pohtii Turkulaisen blogissa (15.9.2009) kuolemaa, lohduttamista ja vierelläkulkemista.
Mitä kuolevalle voi sanoa? Onko parempi tarjota vain olkapäätä? Onko kuolemalla sittenkään sanottavana viimeistä sanaa?
Lue kirjoitus Turkulaisen palstalta.
Kommentoi täällä tai keskustele Mikaelilaisen keskustelupalstalla.
Mitä kuolevalle voi sanoa? Onko parempi tarjota vain olkapäätä? Onko kuolemalla sittenkään sanottavana viimeistä sanaa?
Lue kirjoitus Turkulaisen palstalta.
Kommentoi täällä tai keskustele Mikaelilaisen keskustelupalstalla.
tiistai 15. syyskuuta 2009
Minä "ex-mikaelilainen"
Mikaelinseurakunta on minulle hyvin tuttu ja rakas seurakunta. Olen käynyt rippikoulun ja isoiskoulutuksen Mikaelinsrk:ssa ja sitä kautta siirtynyt nuorten aikuisten toiminnan puolelle. Seurakunnan työntekijät ovat tulleet tutuiksi, varsinkin ne, jotka toimivat nuorten ja nuorten aikuisten parissa. Olen saanut myös työskennellä lastenohjaajana Mikaelinsrk:n alueella. Näiden vuosien aikana olen sisäistänyt Mikaelinseurakunnan omaksi seurakunnakseni.
En ole enää "virallinen" mikaelilainen. Asuin Mikaelinsrk:n alueella 14 vuotta vuoteen 2006 asti, jolloin minusta tuli katariinalainen. Muistan sen, kun tajusin ensimmäisen kerran, etten enää kuulu Mikaelinseurakuntaan ja se tuntui tavallaan vähän haikealta. Mikaelin alueella asuessani sain äänestää uutta kirkkoherraa ja kirkkoneuvostoa, ja sillä tavalla vaikuttaa Mikaelinsrk:n tulevaisuuteen. Mutta, kun muutin pois, en enää voinut tätä valtaa käyttää. Minulle tuli tunne, etten osaa olla "virallinen" katariinalainen, koska Katariinanseurakunta oli minulle vieras.
Olen kuitenkin ymmärtänyt sen, että vaikka asun toisen seurakunnan alueella, voin silti olla mikaelilainen. Kiitos siitä kuuluu Mikaelin nami- ja käpy-toiminnalle. Nami on tarkoitettu kaikille nuorille aikuisille, jotka haluavat olla mukana seurakunnan toiminnassa, kun taas käpy-toiminta on suunnattu "vanhoille" aktiivi-mikaelilaisille. Namissa vietämme nami-iltoja viikoittain, käymme leireillä pari kertaa vuodessa ja teemme silloin tällöin tutustumisretkejä kiinnostaviin paikkoihin, kuten paloasemalle, Korkeasaareen ja Turun synagogaan. Käpy-toiminnassa pidämme kerran kuussa raamiksia ja kerran vuodessa menemme leirille. Toiminnat ovat erilaisia sisällöltään ja kävijöiltään, mutta koen molemmat yhtä tärkeiksi "hengellisen elämäni" tukijoiksi.
Olen ex-mikaelilainen, nykyään "virallinen" tuomiokirkkoseurakuntalainen, mutta kuulun aina sydämessäni Mikaelinseurakuntaan, eikä se lähde sieltä pois.
En ole enää "virallinen" mikaelilainen. Asuin Mikaelinsrk:n alueella 14 vuotta vuoteen 2006 asti, jolloin minusta tuli katariinalainen. Muistan sen, kun tajusin ensimmäisen kerran, etten enää kuulu Mikaelinseurakuntaan ja se tuntui tavallaan vähän haikealta. Mikaelin alueella asuessani sain äänestää uutta kirkkoherraa ja kirkkoneuvostoa, ja sillä tavalla vaikuttaa Mikaelinsrk:n tulevaisuuteen. Mutta, kun muutin pois, en enää voinut tätä valtaa käyttää. Minulle tuli tunne, etten osaa olla "virallinen" katariinalainen, koska Katariinanseurakunta oli minulle vieras.
Olen kuitenkin ymmärtänyt sen, että vaikka asun toisen seurakunnan alueella, voin silti olla mikaelilainen. Kiitos siitä kuuluu Mikaelin nami- ja käpy-toiminnalle. Nami on tarkoitettu kaikille nuorille aikuisille, jotka haluavat olla mukana seurakunnan toiminnassa, kun taas käpy-toiminta on suunnattu "vanhoille" aktiivi-mikaelilaisille. Namissa vietämme nami-iltoja viikoittain, käymme leireillä pari kertaa vuodessa ja teemme silloin tällöin tutustumisretkejä kiinnostaviin paikkoihin, kuten paloasemalle, Korkeasaareen ja Turun synagogaan. Käpy-toiminnassa pidämme kerran kuussa raamiksia ja kerran vuodessa menemme leirille. Toiminnat ovat erilaisia sisällöltään ja kävijöiltään, mutta koen molemmat yhtä tärkeiksi "hengellisen elämäni" tukijoiksi.
Olen ex-mikaelilainen, nykyään "virallinen" tuomiokirkkoseurakuntalainen, mutta kuulun aina sydämessäni Mikaelinseurakuntaan, eikä se lähde sieltä pois.
keskiviikko 9. syyskuuta 2009
Terrori-iskuista ja marttyyriudesta
Viime aikoina ihmiset ovat joutuneet vaikeuksiin mm. naisia, autoja ja somaleja koskevista lausunnoistaan. Niinpä kun nyt näin WTC-iskujen vuosipäivän aikaan puhun islamilaisesta terrorismista, kiirehdin turvaamaan selustani toteamalla, ettei minulla ole mitään varaa tuomita yhtäkään muslimia, saati heitä ryhmänä. En ole yhtään heitä parempi ihminen.
Minulla ei ole tarvetta tuomita edes WTC-torneja päin lentäneitä muslimiterroristeja. Oikeastaan ymmärrän heitä paremmin kuin haluaisin myöntää. Heidän elämällään oli selkeä tavoite: tuhota Amerikka ja kristinusko. Oma perhe ja seurakunta kannusti, ja sydämessä eli toivo paremmasta elämästä tuonpuoleisessa, marttyyriuden kautta ansaittu kirkkaampi kruunu.
Sepä tekeekin koko jutusta vielä traagisemman, että kristittynä uskon heidän joutuneen pahasti pettymään siihen mikä heitä kuoleman jälkeen odotti. Mielelläni soisin heidänkin pelastuneen, kun kerran Jeesus kärsi ja kuoli heidänkin syntiensä tähden, niin kuin uskon.
Ajatus siitä, että uskonsa tähden marttyyrina kuolleet saavat paremman paikan taivaassa, on oikeastaan meidän kristittyjen keksintö. Jo kauan ennen Muhammedia Rooman valtakunnassa vainotut kristityt lohduttautuivat ajatuksella taivaallisesta kompensaatiosta ajallisille kärsimyksille.
Kristityn marttyyrin ja itsemurha-islamistin välillä on se periaatteellinen ero, että kristitty marttyyri ei tee itsemurhaa, vaan hän joutuu vastustajiensa surmaamaksi. Kristittyjä vainottiin – ja vainotaan monin paikoin tänäänkin, erityisesti joissakin muslimimaissa – koska ihmiset eivät halua kuulla levottomuutta herättävää sanomaa Jeesuksesta. Syntyy poliittisista ja psykologisista syistä tarve raivata heidät pois tieltä - rauhan palauttamisen nimissä, niin kuin Jeesuskin raivattiin.
Mutta onko ero sittenkään niin suuri? Kristityt marttyyritkin ovat vain tavallisia ihmisiä, ja historiasta tiedetään, että marttyyrius oli tiettyinä aikoina hyvin tavoiteltavaa kristittyjen keskuudessa. Kun ajatus erityisestä palkasta taivaassa oli syntynyt, kaikki halusivat päästä siitä osingoille. Moni ehkä suorastaan provosoi vainoja esiin, ja oli iloinen niiden tullessa, koska ne todistivat, että oltiin oikealla tiellä.
Välillä olen huomannut, että tällaista keinotekoista vainon provosoimista esiintyy pienessä mittakaavassa myös tämän päivän Suomessa. Jotkut kristilliset ryhmät pönkittävät omaa erinomaisuuttaan ylpeilemällä siitä, että kaikki eivät pidä heistä. Joskus rakentavankin kritiikki saatetaan nimetä ”vainoksi”. Tällainen itsepetos on kaukana Uuden testamentin opettamasta kristillisyydestä, jonka mukaan meidän on elettävä rauhassa kaikkien kanssa, jos suinkin meistä riippuu. Puhumattakaan siitä, että vaino-sanan käyttö kevyehköstä mediakritiikistä ei ole kovin arvostavaa niitä kohtaan, jotka oikeasti joutuvat vainottaviksi uskonsa tähden.
Marttyyriuden historia muistuttaa meitä ainakin siitä, että kärsimys muodossa tai toisessa kuuluu kristityn elämään; ne, jotka tämän kieltävät, kuuluvat kokonaan eri uskontoon, vaikka Jeesuksesta puhuisivatkin.
Raamattu on hyvin realistinen kirja, mitä kärsimykseen tulee. Se ei selitä pois kärsimystä, ei kaunistele sitä, eikä myöskään ihannoi sitä. Mutta Raamattu lohduttaa ajatuksella, että kärsimyksen keskellä elämällä voi olla tarkoitus.
Uskon että Jeesus antaa tarkoituksen kaikelle, myös kärsimykselle, vaikkemme sitä aina ymmärtäisikään. Mikä tuo tarkoitus syvimmältään on, se selviää vasta rajan takana, jossa me kristitytkin saatamme yllättyä monesta asiasta. Ainakin siitä, että itse, syntisinä ihmisinä, olemme päässeet perille.
Minulla ei ole tarvetta tuomita edes WTC-torneja päin lentäneitä muslimiterroristeja. Oikeastaan ymmärrän heitä paremmin kuin haluaisin myöntää. Heidän elämällään oli selkeä tavoite: tuhota Amerikka ja kristinusko. Oma perhe ja seurakunta kannusti, ja sydämessä eli toivo paremmasta elämästä tuonpuoleisessa, marttyyriuden kautta ansaittu kirkkaampi kruunu.
Sepä tekeekin koko jutusta vielä traagisemman, että kristittynä uskon heidän joutuneen pahasti pettymään siihen mikä heitä kuoleman jälkeen odotti. Mielelläni soisin heidänkin pelastuneen, kun kerran Jeesus kärsi ja kuoli heidänkin syntiensä tähden, niin kuin uskon.
Ajatus siitä, että uskonsa tähden marttyyrina kuolleet saavat paremman paikan taivaassa, on oikeastaan meidän kristittyjen keksintö. Jo kauan ennen Muhammedia Rooman valtakunnassa vainotut kristityt lohduttautuivat ajatuksella taivaallisesta kompensaatiosta ajallisille kärsimyksille.
Kristityn marttyyrin ja itsemurha-islamistin välillä on se periaatteellinen ero, että kristitty marttyyri ei tee itsemurhaa, vaan hän joutuu vastustajiensa surmaamaksi. Kristittyjä vainottiin – ja vainotaan monin paikoin tänäänkin, erityisesti joissakin muslimimaissa – koska ihmiset eivät halua kuulla levottomuutta herättävää sanomaa Jeesuksesta. Syntyy poliittisista ja psykologisista syistä tarve raivata heidät pois tieltä - rauhan palauttamisen nimissä, niin kuin Jeesuskin raivattiin.
Mutta onko ero sittenkään niin suuri? Kristityt marttyyritkin ovat vain tavallisia ihmisiä, ja historiasta tiedetään, että marttyyrius oli tiettyinä aikoina hyvin tavoiteltavaa kristittyjen keskuudessa. Kun ajatus erityisestä palkasta taivaassa oli syntynyt, kaikki halusivat päästä siitä osingoille. Moni ehkä suorastaan provosoi vainoja esiin, ja oli iloinen niiden tullessa, koska ne todistivat, että oltiin oikealla tiellä.
Välillä olen huomannut, että tällaista keinotekoista vainon provosoimista esiintyy pienessä mittakaavassa myös tämän päivän Suomessa. Jotkut kristilliset ryhmät pönkittävät omaa erinomaisuuttaan ylpeilemällä siitä, että kaikki eivät pidä heistä. Joskus rakentavankin kritiikki saatetaan nimetä ”vainoksi”. Tällainen itsepetos on kaukana Uuden testamentin opettamasta kristillisyydestä, jonka mukaan meidän on elettävä rauhassa kaikkien kanssa, jos suinkin meistä riippuu. Puhumattakaan siitä, että vaino-sanan käyttö kevyehköstä mediakritiikistä ei ole kovin arvostavaa niitä kohtaan, jotka oikeasti joutuvat vainottaviksi uskonsa tähden.
Marttyyriuden historia muistuttaa meitä ainakin siitä, että kärsimys muodossa tai toisessa kuuluu kristityn elämään; ne, jotka tämän kieltävät, kuuluvat kokonaan eri uskontoon, vaikka Jeesuksesta puhuisivatkin.
Raamattu on hyvin realistinen kirja, mitä kärsimykseen tulee. Se ei selitä pois kärsimystä, ei kaunistele sitä, eikä myöskään ihannoi sitä. Mutta Raamattu lohduttaa ajatuksella, että kärsimyksen keskellä elämällä voi olla tarkoitus.
Uskon että Jeesus antaa tarkoituksen kaikelle, myös kärsimykselle, vaikkemme sitä aina ymmärtäisikään. Mikä tuo tarkoitus syvimmältään on, se selviää vasta rajan takana, jossa me kristitytkin saatamme yllättyä monesta asiasta. Ainakin siitä, että itse, syntisinä ihmisinä, olemme päässeet perille.
Sikoja, influenssaa ja positiivista ajattelua
Kirkkoherra Jouni Lehikoinen kirjoittaa Turkulainen-lehden blogissaan (8.9.2009), kuinka siat ovat saaneet huonon maineen ilman omaa syytään. Niiden niskoille on laitettu huono käytös ja nyt influenssa.
Lehikoinen kehottaa kuitenkin positiiviseen ajatteluun ja opettelemaan toistemme kannustamista sekä rohkaisemista.
Lue Jouni Lehikoisen blogi-kirjoitus.
Kommentoi täällä tai Mikaelilainen.fi-keskustelupalstalla.
Lehikoinen kehottaa kuitenkin positiiviseen ajatteluun ja opettelemaan toistemme kannustamista sekä rohkaisemista.
Lue Jouni Lehikoisen blogi-kirjoitus.
Kommentoi täällä tai Mikaelilainen.fi-keskustelupalstalla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
