Mikaelinseurakunta on minulle hyvin tuttu ja rakas seurakunta. Olen käynyt rippikoulun ja isoiskoulutuksen Mikaelinsrk:ssa ja sitä kautta siirtynyt nuorten aikuisten toiminnan puolelle. Seurakunnan työntekijät ovat tulleet tutuiksi, varsinkin ne, jotka toimivat nuorten ja nuorten aikuisten parissa. Olen saanut myös työskennellä lastenohjaajana Mikaelinsrk:n alueella. Näiden vuosien aikana olen sisäistänyt Mikaelinseurakunnan omaksi seurakunnakseni.
En ole enää "virallinen" mikaelilainen. Asuin Mikaelinsrk:n alueella 14 vuotta vuoteen 2006 asti, jolloin minusta tuli katariinalainen. Muistan sen, kun tajusin ensimmäisen kerran, etten enää kuulu Mikaelinseurakuntaan ja se tuntui tavallaan vähän haikealta. Mikaelin alueella asuessani sain äänestää uutta kirkkoherraa ja kirkkoneuvostoa, ja sillä tavalla vaikuttaa Mikaelinsrk:n tulevaisuuteen. Mutta, kun muutin pois, en enää voinut tätä valtaa käyttää. Minulle tuli tunne, etten osaa olla "virallinen" katariinalainen, koska Katariinanseurakunta oli minulle vieras.
Olen kuitenkin ymmärtänyt sen, että vaikka asun toisen seurakunnan alueella, voin silti olla mikaelilainen. Kiitos siitä kuuluu Mikaelin nami- ja käpy-toiminnalle. Nami on tarkoitettu kaikille nuorille aikuisille, jotka haluavat olla mukana seurakunnan toiminnassa, kun taas käpy-toiminta on suunnattu "vanhoille" aktiivi-mikaelilaisille. Namissa vietämme nami-iltoja viikoittain, käymme leireillä pari kertaa vuodessa ja teemme silloin tällöin tutustumisretkejä kiinnostaviin paikkoihin, kuten paloasemalle, Korkeasaareen ja Turun synagogaan. Käpy-toiminnassa pidämme kerran kuussa raamiksia ja kerran vuodessa menemme leirille. Toiminnat ovat erilaisia sisällöltään ja kävijöiltään, mutta koen molemmat yhtä tärkeiksi "hengellisen elämäni" tukijoiksi.
Olen ex-mikaelilainen, nykyään "virallinen" tuomiokirkkoseurakuntalainen, mutta kuulun aina sydämessäni Mikaelinseurakuntaan, eikä se lähde sieltä pois.
tiistai 15. syyskuuta 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Tästä tulee väkisinkin mieleen tilapäisesti tauonnut keskustelu seurakuntien maantieteellisten rajojen poistamisesta. Seurakunnat muodostuisivatkin mielenkiinnon, tms. mukaan. Näinhän varmaa käytännössä tapahtuu jonkin verran, mutta verot kuitenkin maksetaan alueellisin perustein.
VastaaPoistaOikein hyvä kirjoitus!
VastaaPoistaMullakin tuli mieleen sama kuin edellisessä kommentissa. Olen pohtinut sitä ja periaatteessa kannatan sitä, että seurakunnat voitaisiin muodostaa vaikka mielenkiinnon mukaan. Kuitenkin seurakuntien muodostaminen kävisi tuolloin todella hankalaksi. Johonkin seurakuntaan tulisi ehkä paljon vaikkapa nuoria aikuisia, jos siellä olisi mielenkiintoisia nuorten aikuisten toimintoja ja tapahtumia. Mutta toisessa seurakunnassa saattaisikin olla pulaa seurakuntalaisista, jos siellä ei keksittäisikään omaa hyvää ihmisiä houkuttelevaa ideaa. Se saattaisi saada seurakunnat kilpailemaan keskenään ikävästi. Myös työntekijöiden kannalta uusi jako olisi hankala, sillä eihän kukaan haluaisi mennä sellaiseen srk:n töihin, joka ei edustaisi omia mielenkiinnon kohteita...
Ehkä seurakunnan täytyisi luopua vanhasta (toimimattomasta) hierarkisesta systeemistä, jossa jotkut määräävät, mitä toiset tekevät.
VastaaPoistaVoisi olla vain yksi seurakunta (esim. yhtymätasolla), johon kaikki maksaisivat jäsenmaksunsa (= nyk. veronsa) ja se jakaantuisi tilanteen mukaan erilaisiksi pienemmiksi yksiköiksi, seurakunniksi, pienryhmiksi ja jumalanpalvelusyhteisöiksi.
Oleellista olisi, ettei kuviteltaisi, että joku porukka, työmuoto tai muu sellainen olisi olemassa maailman tappiin asti. Olisihan siinä tietysti pappi pololla epämielyttävää, kun ei voi olla mukavasti paperipinojensa ääressä vuodesta toiseen nostaen mukavaa palkkaa.
Läppäri kainaloon ja baanalle vaan sinne, missä seurakunta milloinkin kokoontuu ja missä soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa kaivataan.
Vastoin yleistä luuloa tiukasti asuinpaikkaan sidottu seurakuntaan kuuluminen keksittiin vasta kaupungistumisen myötä. Ennen vanhaan kukin oli kirjoilla synnyinsijoillaan, mutta kirkon toiminta oli kaikkien yhteistä.
VastaaPoistaMitä kilpailuun tulee, mielestäni juuri keinotekoiset rajat ovat saaneet sitä aikaiseksi. Eikä kilpailu ole seurakunnassa ollenkaan hyvä juttu, vaikka markkinataloudessa kilpailu toimiikin.
Mahdollisuus valita seurakuntansa olisi toki teknisesti helpohko toteuttaa. Käytäntö loisi kuitenkin hämmennystä, ja ennen muuta lisäisi epätasa-arvoa. Epäsuositut seurakunnat köyhtyisivät ja tulisivat entistä epäsuositummiksi. Niiden alueella asuvat vähävaraiset ja muut autottomat jäisivät vaille kunnon peruspalveluja, kun ei olisi mahdollista matkustaa 50 kilometrin päähän "hyvään" seurakuntaan. Näin varsinkin syrjäseudulla.
Liian isot yksittäiset kaupunkiseurakunnat taas tuppaavat muodostumaan liian laitosmaisiksi ja etäisiksi. Meidän seurakunta on juuri sillä hilkulla. Turun kokoinen seurakunta ei koskaan toimisi niin kuin seurakunnan minusta kuuluu.
Seurakuntien keskinäinen kilpailu on myös teologisesti arveluttavaa ja kirkkojenvälisten sopimusten vastaista. Meidän tulee rakentaa koko kirkkoa, muuten emme rakenna kirkkoa ollenkaan.
Näin sanoo pappi, joka on jatkuvasti kiusaantunut oman seurakuntansa saamasta positiivisesta julkisuudesta. Eihän ihmisten meistä kuulu innostua, vaan Kristuksesta. Ja Kristus on kaikkialla sama. (Niin myös soppa on soppaa kulhon väristä riippumatta.)