Parisuhteiden kissa ja kuuma puuro

Takana olevassa arkkipiispanvaalissa puhuttiin jälleen kerran homoseksuaalisuudesta. Itselläni seksuaalieettiset kysymykset eivät vaikuttaneet ehdokkaan valintaan, ainakaan tietoisella tasolla. Tiedän, että monella vaikuttivat.

Toisella kierroksella tiukkapipoisimmat äänestäjät joutuivat vaikean valinnan eteen: Valinta piti tehdä kahdesti eronneen Ruokasen ja reksiteröityneiden parisuhteiden siunaamista kannattavan Mäkisen välillä. Jälkimmäinen kysymys oli selkeästi enemmän tapetilla. Tämä on ymmärrettävää siinä mielessä, että Ruokasen avioerot ovat menneisyyteen kuuluva asia, kun taas Mäkisen parisuhde-etiikka on aktuelli nyt ja lähitulevaisuudessa. Jäin silti miettimään, miksi niin monet ihmiset, joille homoliittojen siunaaminen on kauhistus, suhtautuvat avioeroihin olankohautuksella.

Henkilökohtaisesti olen harvoin joutunut käytännössä tekemisiin homoseksuaalisuuden kanssa, mutta sen sijaan avioerot ja niiden seurannaisvaikutukset näkyvät ystävien, tuttavien, työtoverien ja sukulaisten keskuudessa lähes kaikkialla. Tuskin olen tässä suhteessa kovinkaan poikkeava. En yritä lakaista homokysymystä maton alle, mutta olen sitä mieltä, että tämä kiistakysymys on jättänyt varjoonsa koko joukon paljon polttavampia parisuhteisiin liittyviä kysymyksiä, joissa kirkon pitäisi olla valveilla. Avioerot ovat listan kärkipäässä.

Viime vuosikymmeninä avioerot ovat lisääntyneet huimasti, myös - ja ehkä eritoten - uskovaisten perheissä, myös pappien. Onko syitä tähän pohdittu kirkossa riittävästi? Onko asiaa oikeasti yritetty nostaa yhteiskunnalliseen keskusteluun? Vai onko niin, että ongelma on liian lähellä meistä jokaista, eikä kukaan siksi uskalla nostaa kissaa pöydälle?

Olen eronneen papin lapsi ja itse perheellinen pappi. Siksi pohdin hengellisen työn ja perhe-elämän yhteen sovittamista erityisen tarkkaan. Olen siitä onnellisessa asemassa, että työyhteisöni ainakin periaatteessa ymmärtää perheen työn kannalta voimavaraksi eikä taakaksi. Koen silti, että joudun jatkuvasti tekemään itsenäisiä, vaikeita rajanvetoja näiden kahden elämänalueen välillä. Minulta se on onnistunut, koska Jumala on antanut minulle ymmärtäväisen vaimon, viisaan esimiehen ja laajan tukiverkoston. Mutta entä ne, joilla ei ole kaikkea tätä? Jäävätkö he yksin ongelmiensa kanssa?

Viime pappien kokouksessa oli vieraana seurakuntayhtyhmän perheasiain neuvottelukeskuksen työntekijöitä, jotka kertoivat tekemästään työstä. Kävi ilmi, että kirkolliselle parisuhdeneuvonnalle on huutava tarve. Ilman minkäänlaista mainostusta jonot pariterapiaan ovat usean kuukauden mittaisia. Moni saa avun kriittisellä hetkellä, mutta moni myös hakeutuu terapiaan liian myöhään. Moni ymmärtää vasta erottuaan, että on yrittänytkin erota omasta itsestään. Ero ei useinkaan ratkaise siihen johtaneita ongelmia, vaan ne on käsiteltävä joka tapauksessa, pohjamutia myöten.

Ongelman laajuuden takia parisuhdekriisien hoito ei voi jäädä Turun kokoisessa kaupungissa muutaman ylikuormitetun työntekijän harteille. Se ei ylipäänsä voi jäädä vain terapia- ja sielunhoitosessioihin. Kyseessä on haaste meille jokaiselle.

Meidän on uskallettava kysyä, mitä toiselle kuuluu. Meidän on uskallettava puhua siitä, mikä mieltä painaa. Meidän on ennen kaikkea uskallettava murtautua ulos vahvuuden noidankehästä, uskallettava olla heikkoja ja toista ihmistä tarvitsevia, keskeneräisiä, erehtyväisiä. Vain silloin avioliitto voi toimia. Vain silloin seurakunta voi toimia. Vain silloin Jumala voi toimia.