Sosiaalinen media on lyhyessä ajassa muuttanut radikaalisti tiedonvälityskulttuuria ja kulutustottumuksia. Yrityksillä ja yhteisöillä on kiire opetella toimimaan uudenlaisessa maailmassa, jossa spontaanit kansalaisaloitteet sanelevat pelisääntöjä, joihin isot toimijat joutuvat mukautumaan. Pieni ihminen huutaa hurraata, vihdoinkin jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa!
Tämä uusi mediataivas ei ole kuitenkaan ratkaissut yhtä perustavanlaatuista ongelmaa, vaan pikemminkin lisännyt sitä. Tarkoitan yhä lisääntyvää informaatiotulvaa, jota kukaan ei pysty käsittelemään. Ihmiset eivät jaksa eivätkä ehdi omaksua kuin pienen murto-osan tarjolla olevasta informaatiosta, ja senkin pintapuolisesti. Vaikka informaatio lisääntyy, on yhä vaikeampi löytää kaipaamaansa helmeä tiedon alkumerestä.
Informaatiotulva johtaa siihen, että huomiokynnyksen ylittävät kaikenlaiset ääri-ilmiöt. Mitä rumempaa kieltä ja jyrkempiä mielipiteitä esitetään, sitä varmemmin saa aikaan reaktion, joka lisää näkyvyyttä. Marginaaliryhmien kovaääniset kommentit kuullaan selvemmin kuin valtavirtaa edustavien tavallisten pulliaisten mielipiteet. Tiedon lisääntyminen ei siksi käytännössä ole lisännyt hyödyllisen tiedon saatavuutta, päinvastoin. Normaalius on kriisissä.
Mitä enemmän pohdin tätä ongelmaa, sitä enemmän ihastun vapaasti muokattavaan tietosanakirjaan Wikipediaan. Se poikkeaa edukseen esimerkiksi Facebookista ja blogeista tavalla, jota ei ole mielestäni riittävästi tuotu esille: sinne ei voi ainoastaan kuka tahansa lisätä tietoa - kuka tahansa voi myös ottaa sitä pois!
Tiedon tuottamisen ohella myös sensuuri on ollut perinteisesti valtaapitävien hallinnassa. Nyt kansa on ottanut tiedon tuottamisvallan aidosti omakseen. Mielestäni on yhtä tärkeää, että kansa ottaa omakseen sananvapauden toisen vallankahvan, sensuurin. Juuri tähän Wikipedia ja sen sisarhankeet tarjoavat mahdollisuuden. Sensuuri ei ole aina paha asia - se on sen rajaamista, mikä on tärkeää ja olennaista. Sitä voi käyttää väärin tai oikein. Nyt me päätämme siitä.
Wikipediasta poistettu tieto ei häviä kokonaan. Joka haluaa syventyä asian taustoihin, voi tutkia artikkelien aiempia versioita ja keskustelusivuja. Itse arktikkelissa pätee kuitenkin periaate "less is more": mitä tiivistetymmin ja fiksummin asian saa ilmaistua, sen parempi. Turhat jaarittelut ja poleemiset sanamuodot pyyhitään armotta pois.
Suomenkielinen Wikipedia on kuitenkin vielä lapsenkengissään, koska sitä ei muokata riittävästi. Erityisesti tämä näkyy uskonnollisissa ja teologisissa artikkeleissa. Monista aiheista on pitkiä artikkeleita, joissa ei ole päätä eikä häntää; esimerkiksi kastetta käsittelevästä artikkelista ei ota pirukaan selvää. Liian moni muokkaaja on omaksunut muualta netistä toimintamallin "provosoi, mollaa, kärjistä, ole monisanainen ja puhu pyörryksiin" - mikä saa aikaan vain sen, että tietyt artikkelit joudutaan lukitsemaan vandalismin pelossa.
Wikipediaan tarvitaankin kipeästi tavallisia, fiksuja ihmisiä, joilla on tuntumaa kristilliseen uskoon ja teologiaan, jotta siellä harhailevat lampaat saisivat oikea ja helposti omaksuttavaa tietoa kirkosta ja uskosta. Haastankin sinut kanssani mukaan - sekä tuottamaan tietoa, että karsimaan sitä!
Karsiminen on kasvun edellytys. Hedelmäpuu, jota ei karsita, on villi, ja tuottaa kitkeriä hedelmiä.
Sanoohan Jeesus:
"Hän leikkaa minusta pois jokaisen oksan, joka ei tuota hedelmää, mutta jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän." Joh. 7:1
Wikipedia on myös armoton peili. Siellä ei kaunistella asioita, siellä joutuu kasvokkain epämielyttävienkin tosiasioiden kanssa. Siellä on pakko puhua siitä, miten asiat ovat, sen sijaan että puhuttaisiin siitä, miten niiden pitäisi olla. Mutta totuuden tie on ainoa tie vapauteen.
keskiviikko 26. toukokuuta 2010
tiistai 4. toukokuuta 2010
Hikiset puurtajat ja iloiset antajat
"Palvelkaa Herraa iloiten" sanotaan Jumalanpalveluksen lopuksi. Kerran eräs kihlapari kysyi, mitä se tarkoittaa. Jouduin oikein miettimään asiaa. Asiaa pähkäillessäni ymmärsin uudella tavalla, että kaikki hyvät teot tehdään aina vapaaehtoisesti. Pakollisesta tekemisestä puuttuu ilo, sillä sen motiivina ei ole rakkaus.
Tämä johti kuitenkin mutkikkaaseen pohdiskeluun itseni kaltaisen "leipäpapin" ammatti-identiteetistä ja työnteon etiikasta yleisesti. Vapaaehtoisuus tuntuu sotivan sitä vastaan, mitä me suomalaiset nimitämme luterilaiseksi työmoraaliksi. Meille on opetettu syntiinlankeemuskertomuksen synkkä viesti: "otsasi hiessä sinun pitää leipäsi syömän" ja Paavalin ankara sana seurakunnan loisille: "joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä". Tämä pakkotyön teologia ymmärretään yleensä niin, että mitä rankemmalta työ tuntuu, sitä hyödyllisempää se on. Tämä selittää miksi lietsomme masokistisesti maanantai-aamujen ankeutta ja kerromme mielellämme lähimmäisillemme miten kiireisiä ja ylityöllistettyjä olemme, uskoen siten saavamme arvostusta osaksemme. Tiedostamattamme yritämme lunastaa paikkaamme maailmassa suorittamisen kautta.
Hikisiä puurtajia yhtäältä arvostetaankin, mutta toisaalta vastentahtoinen työnteko on ristiriidassa länsimaisen elämänihanteen kanssa. Lissabonin sopimuksen myötä Suomi hyväksyi viime marraskuusa EU:n perusoikeussopimuksen, jossa todetaan, ettei kenelläkään saa teettää "pakkotyötä tai muuta pakollista työtä". Kun toisaalta myös perustoimeentuloa pidetään kansalaisoikeutena, ollaan uudenlaisessa tilanteessa, jossa työ ja toimeentulo on lainsäädännöllisesti erotettu toisistaan.
Mitä kristityn tulisi tästä ajatella? asia voidaan toki kuitata sillä, että maallistunut, hedonistinen Eurooppamme on etääntynyt luterilaisilta juuriltaan. EU:n perusoikeussopimuksen taustalla voi kuitenkin nähdä myös raamatullisen periaatteen: Herraa - ja "herroja", toisin sanoen yhteiskuntaa - tulee palvella iloiten ja vapaaehtoisesti, ei pakosta.
Vapaaehtoistyöllä tarkoitetaan yleensä palkatonta työtä. Pappi ei siis ole vapaaehtoistyöntekijä, koska saa palkan työstään. Myöskään virkamies, kansanedustaja tai palvelualan työntekijä ei ole vapaaehtoinen. Käytännössä tämän terminologian käyttö on johtanut siihen, että palkkatyö tehdään yleensä puolisydämisesti, kärsimättömästi vapaapäiviä odotellen. Luterilainen työmoraali on tällöin kääntynyt päälaelleen, sillä Lutherin alkuperäinen idea oli, että jokainen ammatinharjoittaja tekisi työtään "niin kuin Herralle" - siis iloiten. Erityisen traagista tämä on hengellisen viranhoidon kannalta.
Pakkotyöajattelu on ehkä myös syynä siihen, että yhteiskuntaa syytetään milloin mistäkin epäkohdasta. Otetaan esimerkki. Vanhukset tarvitsevat huolenpitoa. Kun juuri kukaan ei tee sitä vapaaehtoisesti ja iloiten, säädetään laki, että vanhuksista pitää huolehtia, ja kuvitellaan, että yhteiskunta jotenkin "hoitaa asian". Unohdetaan, että edelleen tarvitaan ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti hakeutuvat juuri vanhustenhoitotyöhön. Se, että he saavat siitä palkan, ei tarkoita, että ihmisiä voitaisiin pakottaa siihen.
Tämä seikka tuli hyvin esille muutaman vuoden takaisen sairaanhoitajalakon yhteydessä: kun hoitajat osoittautuivat tavallisiksi ihmisiksi, jotka eivät tee työtään konemaisesti olosuhteista riippumatta, alettiin paniikinomaisesti puuhata lakia, joka pakottaisi heidät töihin ja estäisi lakkoilun. Mutta historia osoittaa, ettei mikään yhteiskunta ole pysynyt pystyssä pakolla. Ne valtakunnat, joissa pakkokeinoja on käytetty eniten, ovat tulleet suurimmalla rytinällä alas. Työhön pakotettu ihminen kapinoi heti tilaisuuden tullen, ihmisluonto on sellainen.
Mutta miten palkansaaja voisi tehdä työtään iloiten? Miten voisi kokea tekevänsä jotain vapaaehtoista silloinkin, kun saa työstään palkan? Lissabonin sopimus ei sinänsä paljon auta, vaan tarvitaan asennemuutosta, "iloiten palvelemisen" teologiaa.
Jumalan valtakunta ei tunne pakkoa, vaan perustuu vapaaehtoisuuteen. Jumala tarjoaa ihmiselle mahdollisuutta hyvään elämään Jeesuksen yhteydessä, ja siihen kuuluu sekä Jumalan että lähimmäisen palveleminen. Ihminen voi joko hylätä tai hyväksyä tarjouksen. Mutta hyväksyessään Jeesuksen elämänsä Herraksi ihminen samalla sitoutuu palvelemaan, aivan niin kuin palkansaaja sitoutuu vapaaehtoisesti valitsemaansa ammattiin työsopimuksen myötä. Jos työ on palkitsevaa, siihen sitoutuminen lisääntyy ajan myötä, samoin ilo sen tekemisestä. Tämä koskee myös uskoa: kun huomaan Jeesuksen sitoutuneen auttamaan minua elämän matkalla, haluan myös palvella häntä iloiten.
---
Vapaaehtoistyöstä puheen ollen mainittakoon, että Suomessa on jo usealla paikkakunnalla käytössä vapaaehtoistyön verkkopalvelu Suurella sydämellä (www.suurellasydamella.fi), joka rantautuu syksyllä myös Turkuun. Sen kautta on entistä helpompi rekrytoida vapaaehtoistyöntekijöitä mitä erilaisimpiin tehtäviin seurakunnassa. Ehkä sinäkin voit sen kautta löytää tavan antaa aikaasi ja panostasi lähimmäisille, Paavalin ohjeen mukaisesti: "Kukin antakoon sen mukaan kuin on mielessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa." (2 Kor 9:7)
Tämä johti kuitenkin mutkikkaaseen pohdiskeluun itseni kaltaisen "leipäpapin" ammatti-identiteetistä ja työnteon etiikasta yleisesti. Vapaaehtoisuus tuntuu sotivan sitä vastaan, mitä me suomalaiset nimitämme luterilaiseksi työmoraaliksi. Meille on opetettu syntiinlankeemuskertomuksen synkkä viesti: "otsasi hiessä sinun pitää leipäsi syömän" ja Paavalin ankara sana seurakunnan loisille: "joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä". Tämä pakkotyön teologia ymmärretään yleensä niin, että mitä rankemmalta työ tuntuu, sitä hyödyllisempää se on. Tämä selittää miksi lietsomme masokistisesti maanantai-aamujen ankeutta ja kerromme mielellämme lähimmäisillemme miten kiireisiä ja ylityöllistettyjä olemme, uskoen siten saavamme arvostusta osaksemme. Tiedostamattamme yritämme lunastaa paikkaamme maailmassa suorittamisen kautta.
Hikisiä puurtajia yhtäältä arvostetaankin, mutta toisaalta vastentahtoinen työnteko on ristiriidassa länsimaisen elämänihanteen kanssa. Lissabonin sopimuksen myötä Suomi hyväksyi viime marraskuusa EU:n perusoikeussopimuksen, jossa todetaan, ettei kenelläkään saa teettää "pakkotyötä tai muuta pakollista työtä". Kun toisaalta myös perustoimeentuloa pidetään kansalaisoikeutena, ollaan uudenlaisessa tilanteessa, jossa työ ja toimeentulo on lainsäädännöllisesti erotettu toisistaan.
Mitä kristityn tulisi tästä ajatella? asia voidaan toki kuitata sillä, että maallistunut, hedonistinen Eurooppamme on etääntynyt luterilaisilta juuriltaan. EU:n perusoikeussopimuksen taustalla voi kuitenkin nähdä myös raamatullisen periaatteen: Herraa - ja "herroja", toisin sanoen yhteiskuntaa - tulee palvella iloiten ja vapaaehtoisesti, ei pakosta.
Vapaaehtoistyöllä tarkoitetaan yleensä palkatonta työtä. Pappi ei siis ole vapaaehtoistyöntekijä, koska saa palkan työstään. Myöskään virkamies, kansanedustaja tai palvelualan työntekijä ei ole vapaaehtoinen. Käytännössä tämän terminologian käyttö on johtanut siihen, että palkkatyö tehdään yleensä puolisydämisesti, kärsimättömästi vapaapäiviä odotellen. Luterilainen työmoraali on tällöin kääntynyt päälaelleen, sillä Lutherin alkuperäinen idea oli, että jokainen ammatinharjoittaja tekisi työtään "niin kuin Herralle" - siis iloiten. Erityisen traagista tämä on hengellisen viranhoidon kannalta.
Pakkotyöajattelu on ehkä myös syynä siihen, että yhteiskuntaa syytetään milloin mistäkin epäkohdasta. Otetaan esimerkki. Vanhukset tarvitsevat huolenpitoa. Kun juuri kukaan ei tee sitä vapaaehtoisesti ja iloiten, säädetään laki, että vanhuksista pitää huolehtia, ja kuvitellaan, että yhteiskunta jotenkin "hoitaa asian". Unohdetaan, että edelleen tarvitaan ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti hakeutuvat juuri vanhustenhoitotyöhön. Se, että he saavat siitä palkan, ei tarkoita, että ihmisiä voitaisiin pakottaa siihen.
Tämä seikka tuli hyvin esille muutaman vuoden takaisen sairaanhoitajalakon yhteydessä: kun hoitajat osoittautuivat tavallisiksi ihmisiksi, jotka eivät tee työtään konemaisesti olosuhteista riippumatta, alettiin paniikinomaisesti puuhata lakia, joka pakottaisi heidät töihin ja estäisi lakkoilun. Mutta historia osoittaa, ettei mikään yhteiskunta ole pysynyt pystyssä pakolla. Ne valtakunnat, joissa pakkokeinoja on käytetty eniten, ovat tulleet suurimmalla rytinällä alas. Työhön pakotettu ihminen kapinoi heti tilaisuuden tullen, ihmisluonto on sellainen.
Mutta miten palkansaaja voisi tehdä työtään iloiten? Miten voisi kokea tekevänsä jotain vapaaehtoista silloinkin, kun saa työstään palkan? Lissabonin sopimus ei sinänsä paljon auta, vaan tarvitaan asennemuutosta, "iloiten palvelemisen" teologiaa.
Jumalan valtakunta ei tunne pakkoa, vaan perustuu vapaaehtoisuuteen. Jumala tarjoaa ihmiselle mahdollisuutta hyvään elämään Jeesuksen yhteydessä, ja siihen kuuluu sekä Jumalan että lähimmäisen palveleminen. Ihminen voi joko hylätä tai hyväksyä tarjouksen. Mutta hyväksyessään Jeesuksen elämänsä Herraksi ihminen samalla sitoutuu palvelemaan, aivan niin kuin palkansaaja sitoutuu vapaaehtoisesti valitsemaansa ammattiin työsopimuksen myötä. Jos työ on palkitsevaa, siihen sitoutuminen lisääntyy ajan myötä, samoin ilo sen tekemisestä. Tämä koskee myös uskoa: kun huomaan Jeesuksen sitoutuneen auttamaan minua elämän matkalla, haluan myös palvella häntä iloiten.
---
Vapaaehtoistyöstä puheen ollen mainittakoon, että Suomessa on jo usealla paikkakunnalla käytössä vapaaehtoistyön verkkopalvelu Suurella sydämellä (www.suurellasydamella.fi), joka rantautuu syksyllä myös Turkuun. Sen kautta on entistä helpompi rekrytoida vapaaehtoistyöntekijöitä mitä erilaisimpiin tehtäviin seurakunnassa. Ehkä sinäkin voit sen kautta löytää tavan antaa aikaasi ja panostasi lähimmäisille, Paavalin ohjeen mukaisesti: "Kukin antakoon sen mukaan kuin on mielessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa." (2 Kor 9:7)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
