Kuules, Isä taivaan...

Ystäväni, kerran myös rakastettuni, ja esikoistyttäreni isä, kuoli neljä viikkoa sitten. Nuorena, alkoholisoituneena ja yksinäisenä. Suru ja syyllisyys on musertaa meidät jotka jäimme kaipaamaan, minä näen sen. Ja olen nähnyt tämän ennenkin, ihmisten menehtyvän silkkaan murheeseen, väsyvän taakkojensa alle. Sem miten suru syö ihmistä. Tunnen olevani entistäkin yksinäisempi, vielä kodittomampi maailmassa nyt kun taas yksi ystävä on poissa.

Ei minusta ole tässä etsimään erämaasta elävää vettä, minä olen erämaa: karrelle palanut, tuulten syömä, polttavan kuuma tai jäätävän kylmä, huono kasvualusta millekään elävälle.
Minä pakenen todellisuutta uneen, vaikka sielläkään en saa rauhaa. Herään omaan itkuuni. Hereillä ollessani en pysty itkemään. Olen turta. Väsynyt elämään, ihmisiin, itseeni.

Välillä toivon että sinä päästäisit minutkin lähtemään.
Vaikka matka on kesken, vaikka työ on tekemättä, vaikka tiedän että minua tarvitaan.
Sillä tunnen olevani pelkkä kuori. Kaksiulotteinen hahmo joka pesee, paistaa, pyykkää, nukuttaa, hoitaa, puhelee niitä näitä. Onko minussa rakkautta? En tunne sitä sisälläni, en edes näe sitä ympärilläni, sillä tällä hetkellä on liian pimeää.

Minä huudan Sinua syvyydestä ja Sinä vaikenet. Ja huolet kuin korpit : Kenet minä saan pitää luonani tämän päivän, huomisen? Vai onko seuraavaksi minun vuoroni?
Näinkö minun tulee kuolla pala palalta, ihminen ihmiseltä, pois tästä maailmasta päästäkseni kerran Sinun maailmaasi? Luopua kaikesta: tunteistani, järjestäni, ruumiistani.
Katsoa miten kaikki merkityksellisenä pitämäni kuihtuu ja katoaa.

Tiedän että sinun tiesi ovat tutkimattomat.
Voin kyllä nähdä kuolemaan sisältyvän suuren Armon:
Tässäkin otit luoksesi ihmisten hylkäämän, pelätyn ja ylenkatsotun miehen. Surullisen, vaarallisen, masennetun miehen. Kutsuit kotiin kulkijan joka väsyi kesken matkan. Piinattu sielun ei kai koskaan olisi saanutkaan rauhaa epäoikeudenmukaisessa maailmassa.

Minä ymmärrän siis kuoleman lohdun, mutten aina syntymän mielekkyyttä.
Miksi sinä annat toisille meistä elämän muttet tarkoitusta?
Miksi sinä annat ymmärryksen, muttet voimaa kestää totuutta?

Kuitenkin, kun katson elämää, kaikissa muodoissaan, voin nähdä myös suunnitelmasi ihmeellisyyden. Tahtosi tapahtuvan suuruudessaan, kauneudessaan ja kauheudessaan. Syytä vihaan tai katkeruuteen en löydä, vaikka joskus tahtoisinkin.
Minä en epäile ettetkö kuulisi minua, näkisi hätääni, kulkisi kanssani.
Minä haluan uskoa että Sinä olet hyvä Jumala, rakastava Jumala, armahtava Jumala.

Jos sinä et olisi hyvä, rakastava, armollinen Jumala, eipä meistä kenenkään kannattaisi nousta vuoteestaan aamulla, mennä töihin, hoitaa lapsia, yrittää mitään.
Sinun hyvyytesi kun on kaikki mitä meillä viime kädessä on. Antaisitpa useampien tuntea sen. Tuntea Sinut. Olisitpa antanut ystäväni tuntea sen jo eläessään.

Meillä oli tapana väitellä siitä oletko sinä olemassa. Yksi ensimmäisistä ajatuksista, joka nousi mieleeni kuultuani suru-uutisen, olikin;
Hah, siinäs näit! Mitä minä sanoin.Sillä tiedän että olit häntä vastassa. Pimeyskään ei ole ikuista.