Kirkosta eroamisen myönteinen puoli

Mediassa vellovassa TV 2:n homoillan jälkipuinnissa tuntuvat menevän puurot ja vellit sekaisin niin monella tasolla, että on vaikea kirjoittaa asiasta mitään kattavaa analyysiä. Yhteiskunnallinen ja kirkon sisäinen keskustelu, teologiset ja poliittiset argumentit ovat iloisena soppana. Asialliset äänenpainot hukkuvat tunnekiihkossa kirjoitettujen ja usein asiantuntemattomien kirjoitusten taakse, jollainen mielestäni oli esimerkiksi Esko Valtaojan kirjoitus Turun Sanomien nettisivulla.

Yhtä kommenttia olen turhaan etsinyt kuin neulaa heinäsuovasta, oikeastaan jo pidempään. Kukaan ei nimittäin ole sanonut julkisesti ääneen, että oikeastaan kirkosta eroamisen kiihtyminen on kirkon kannalta hyväkin asia.

Ainakin minä olen sitä mieltä. On hyvä, että kirkosta erotaan, jos on perusteltu syy erota.

Kirkosta eroajat, varsinkin tällaisen piikin aikana, edustavat pääosin kahta ääripäätä: yhtäältä maallistuneita, vain ohuesti kirkkoon sitoutuneita ihmisiä, joille eroamiseen tarvitaan vain sopiva ärsyke; toisaalta uskovaisia, joilla on voimakas oikeassa olemisen tarve ja joiden on vaikea samastua moniarvoisena näyttäytyvään kirkkoon. Kun nämä molemmat ryhmät kirkossa vähenevät, jäljelle jäävät maltilliset, keskusteluun kykenevät kristityt, joille kirkkoon kuuluminen on isompi asia kuin kannanotot homoseksuaalisuutta vastaan tai sen puolesta. Tällaista kirkkoa me tarvitsemme. Koska siihen ei voi ketään pakottaa, ainoa tie siihen on se, että ääripäät eroavat.

Entä kirkon talous? Entä kirkon rooli kansan moraalisena selkärankana? En usko että nämä kumpikaan riippuvat kirkon jäsenyyskehityksestä niin olennaisesti kuin yleensä ajatellaan. Nyt kohua herättänyt jäsenkato on kirkon vuosituhantisen historian kokonaisuudessa varsin marginaalinen ilmiö. Vaikka kirkko taloudellisesti kuihtuisi murto-osaan nykyisestään, sen hengellinen merkitys voi samalla jopa kasvaa.

Olennaisinta on muistaa, ettei kirkko saa lähteä muodostamaan kantojaan sillä perusteella, mitä odotuksia kirkosta eroavilla tai erolla uhkaavilla kirkkoa kohtaan on. Kirkon olemus kumpuaa Raamatusta, ja siihen joko sitoudutaan tai sitten ei. Tulkinnoista voidaan kiistellä, ja tuleekin kiistellä, mutta kirkkoon ja Kristukseen sitoutuen ja toista osapuolta kunnioittaen. Tässä asiassa olen arkkipiispan kanssa samaa mieltä, vaikken jaakaan hänen näkemystään suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen.

Kirkko seisoo vain yhden kulmakiven varassa, se on Jeesus Kristus. Elävä suhde häneen joko on tai ei ole. Kirkkoon kuuluminen tai oikea näkemys homoseksuaalisuudesta ei ketään pelasta, sen tekee Herra yksin.