Ei tilaa majapaikassa

Tutussa joululaulussa puhutaan enkelparvesta, joka menee katsomaan "rakkautta suurinta". Pieni Jeesus-lapsi, ja ennen kaikkea se elämäntehtävä, joka hänellä oli edessä, kertoo meille rakkaudesta, joka ei ole tästä maailmasta, mutta joka tuli maailmaan.

Sanotaan, että rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Tämä vastakohta näkyy myös jouluevankeliumissa. Olen joskus erehtynyt sanomaan, ettei jouluevankeliumissa puhuta lainkaan synnistä. Synti-sanaa ei kylläkään mainita, mutta tuttuun keromukseen sisältyvät sanat, joiden traagisuutta emme ehkä ole täysin sisäistäneet: "Heille ei ollut sijaa majapaikassa". Lause kertoo suurimmasta mahdollisesta synnistä, välinpitämättömyydestä. Se kertoo silmien sulkemisesta inhimilliseltä hädältä ja humanitaarisen avun torjumisen teknisin perustein. Jonkun majatalon jossain nurkassa olisi varmasti ollut Marialle tilaa, mutta kun täyttä oli silloin kun isäntä sanoi että enempää ei oteta.

Miten me suhtaudumme inhimilliseen hätään? Laulamme lapsen tyhjistä käsistä ihanista, mutta tunnemmeko lapsen sen, kun hän tänään lähestyy meitä?

Kysymyksen tuominen nykypäivään voi olla vaikeampaa kuin luulemme. Tänään (11.12.) oli Turun Sanomissa mielenkiintoinen artikkeli, jossa kyseenalaistettiin vallitseva yksiviivainen näkökulma Hitlerin juutalaisholokaustiin. Yleensähän ajattelemme Hitleriä ja hänen hallintoaan yksin syypäänä kansanmurhaan. Artikkelissa tuli kuitenkin esille, että Hitlerin alkuperäinen suunnitelma ei ollut hävittää juutalaisia, vaan karkoittaa heidät Saksasta. Pakenevia juutalaisia ei kuitenkaan otettu ulkomailla avosylin vastaan, sillä juutalaisiin suhtauduttiin nihkeästi kaikkialla länsimaissa. Heillä ei ollut tilaa majapaikassa, niin kuin ei Vapahtajallakaan - niinpä Vapahtajamme tavoin Saksaan palautetut juutalaiset kohtasivat hirvittävän kärsimyksen ja kuoleman, tämän maailman vallanpitäjien pestessä kätensä.

Kenties vielä kiusallisempi on kysymys, miten suhtaudumme oman aikamme majapaikan etsijöihin. Ihmisten arvot ovat koventuneet, ja pakolaispolitiikka on monissa maissa tiukentunut kerta toisensa jälkeen. Traagisinta on minusta se, että monet kristillishenkisiksi mielletyt puolueet ajavat avoimesti ja surutta "ei tilaa majapaikassa"-politiikkaansa monenlaisiin järkiperusteisiin vedoten. Mutta olivat perusteet mitkä tahansa, aina kun yksikin ihminen käännytetään pois maastamme ja joutuu sentähden tapetuksi, hänen "verensä tulee meidän päälleemme".

Moni suomalainen on herännyt vieroksumaan kaupallista, pintapuolista joulunviettoa, ja etsii todellista joulua muun muassa kirkon tilaisuuksista. Ylistyslaulu rakkaudesta suurimmalle jää kuitenkin tyhjäksi huulten liikutteluksi, jos sydämemme ei ota vastaan todellista Jeesusta. Tämä todellinen Jeesus tulee luoksemme tänäänkin usein köyhänä, nälkää näkevänä, pelokaana ja ahdistuneena lähimmäisenä. Onko meidän sydämessämme tilaa hänelle?

Ihan sama, kuollaan kaikki yhdessä

Maailmaamme kohdistuu monenlaisia suuria uhkia: terrorismi, ydinaseet, ilmanstonmuutos, huumeet, rikollisuus, pandemiat ja niin edespäin. Yksi uhka on kuitenkin pelottavampi kuin mikään muu: välinpitämättömyyden lisääntyminen.

Yhä useampi asia tuntuu olevan ihmisille "ihan sama". Yhä harvempi elää henkeen ja vereen minkään asian puolesta, useimmilla elämä vain liukuu eteenpäin, ja ihan sama miten liukuu, kunhan se on suhteellisen mukavaa.

Ihan sama -mentaliteetti on kuin syöpä joka leviää. Se alkaa pienistä, näennäisen vähäpätöisistä asioista. Ostanko luomusämpylää vai reikäleivän? Ihan sama. Paketoinko joululahjat punaiseen vai vihreään paperiin? Ihan sama. Menenkö elokuviin vai konserttiin? Ihan sama.

Sitten kun tämä asenne on omaksuttu, sitä alkaa huomaamatta soveltaa tärkeämpiin asioihin. Äänestänkö vihreitä vai kristillisiä? Ihan sama. Annanko lompakossa olevan kaksikymppisen joulupataan vai ostanko uuden ovikranssin? Ihan sama. Onkohan juutalaiset autuaita omassa messiasodotuksessaan vai pitäisikö heille kertoa Jeesuksesta? Ihan sama. Tuleekohan maailmanloppu 2012 vai elänkö vielä sata vuotta, kun lääketiede kehittyy koko ajan? Ihan sama.


Eikä ole. Mikään ei ole "ihan sama", kaikella on merkitystä. Sanoisin jopa, että joka kerta kun ajattelemme, että jokin on "ihan sama", turhennamme omaa elämäämme - ja omalta pieneltä osaltamme olemme syökseämässä järjestäytynyttä maailmaa kohti kaaosta.

Raamattu kertoo, että alussa kaikki oli ihan sama. Heprean "tohu wabohu" - "autio ja tyhjä" tai "sikin sokin" - tarkoittaa alkukaaosta, pimeyttä. Mutta Jumala sanoi: "Valo ei ole ihan sama kuin pimeys. Hyvä ei ole ihan sama kuin paha." Hänellä oli mielipide, hän otti kantaa. Kaikki hyvä ja kaunis on syntynyt samalla periaatteella: valitsemalla jotain ja hylkäämällä muut vaihtoehdot. Jos haluaa kaiken, ei saa mitään.

Ei ole kauan aikaa siitä, kun lähes kaikki eurooppalaiset ihmiset olivat henkeen ja vereen mitä erilaisimpien aatteiden kannattajia. Nykyään tunnutaan ajattelevan, että sellainen ei saa aikaan kuin sotia ja väkivaltaa, on parempi suvaita kaikkea. Silloin kuitenkin heitetään lapsi pesuveden mukana. Rauha ei tule sanomalla "ihan sama, tehkää mitä tykkäätte". Siihen tarvitaan tietoista asettumista hyvän puolelle ja pahaa vastaan.

Otsikko on mukaelma Tuomas Didymuksen sanoista Jeesukselle, kun tämä oli opetuslastensa kanssa menossa katsomaan kuollutta Lasarusta. Tuomas oli vaipunut apatiaan elämän katoavaisuuden edessä, hän näki kuoleman vain osoituksena kaiken turhuudesta. Mitä järkeä on missään, lopulta me kuolemme kuitenkin?

Mutta Jeesus näki merkitystä jopa kuolemassa. Ennen kaikkea hänelle ei - onneksi - ollut ihan sama, mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen. Hän antoi henkensä meidän puolestamme.

Paavali kuintenki julisti, että yksi asia on ihan sama. Nimittäin se, "oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi". Tämä teksti voidaan helposti ymmärtää väärin ja valjastaa yltiösuvaitsevaisuuden ohjelmanjulistukseksi. Sen on kuitenkin ymmärrettävä oikein asiayhteydessään. Se kertoo siitä, että Jeesus kutsuu jokaista ihmistä tasapuolisesti, ehtoja asettamatta.

Jeesuksella on kuitenkin jokaiselle ihmiselle oma ainutlaatuinen suunnitelmansa. On asioita, joita vain minä voin tehdä. En ole Jumalalle yhdentekevä, korvattavissa oleva resurssi; olen ainutlaatuinen osa hänen suunnitelmaansa. Jokainen elämäni hetki on korvaamaton osa rajallista elämääni maan päällä. Tämän tiedostaen, joudun kysymään itseltäni yhä uudestaan: Olenko valmis antamaan kaikkeni sen eteen, minkä näen ja tiedän oikeaksi?

Syntisenä ihmisenä joudun usein toteamaan, ettei näin ole. Yhä uudestaan sanon apaattisesti: "ihan sama". Onneksi Jeesuksen "ei ihan sama" kaikuu ristiltä omaa apatiaani voimakkaampana, ja antaa elämäni joka hetkelle todellisen merkityksen.

Kirkosta eroamisen myönteinen puoli

Mediassa vellovassa TV 2:n homoillan jälkipuinnissa tuntuvat menevän puurot ja vellit sekaisin niin monella tasolla, että on vaikea kirjoittaa asiasta mitään kattavaa analyysiä. Yhteiskunnallinen ja kirkon sisäinen keskustelu, teologiset ja poliittiset argumentit ovat iloisena soppana. Asialliset äänenpainot hukkuvat tunnekiihkossa kirjoitettujen ja usein asiantuntemattomien kirjoitusten taakse, jollainen mielestäni oli esimerkiksi Esko Valtaojan kirjoitus Turun Sanomien nettisivulla.

Yhtä kommenttia olen turhaan etsinyt kuin neulaa heinäsuovasta, oikeastaan jo pidempään. Kukaan ei nimittäin ole sanonut julkisesti ääneen, että oikeastaan kirkosta eroamisen kiihtyminen on kirkon kannalta hyväkin asia.

Ainakin minä olen sitä mieltä. On hyvä, että kirkosta erotaan, jos on perusteltu syy erota.

Kirkosta eroajat, varsinkin tällaisen piikin aikana, edustavat pääosin kahta ääripäätä: yhtäältä maallistuneita, vain ohuesti kirkkoon sitoutuneita ihmisiä, joille eroamiseen tarvitaan vain sopiva ärsyke; toisaalta uskovaisia, joilla on voimakas oikeassa olemisen tarve ja joiden on vaikea samastua moniarvoisena näyttäytyvään kirkkoon. Kun nämä molemmat ryhmät kirkossa vähenevät, jäljelle jäävät maltilliset, keskusteluun kykenevät kristityt, joille kirkkoon kuuluminen on isompi asia kuin kannanotot homoseksuaalisuutta vastaan tai sen puolesta. Tällaista kirkkoa me tarvitsemme. Koska siihen ei voi ketään pakottaa, ainoa tie siihen on se, että ääripäät eroavat.

Entä kirkon talous? Entä kirkon rooli kansan moraalisena selkärankana? En usko että nämä kumpikaan riippuvat kirkon jäsenyyskehityksestä niin olennaisesti kuin yleensä ajatellaan. Nyt kohua herättänyt jäsenkato on kirkon vuosituhantisen historian kokonaisuudessa varsin marginaalinen ilmiö. Vaikka kirkko taloudellisesti kuihtuisi murto-osaan nykyisestään, sen hengellinen merkitys voi samalla jopa kasvaa.

Olennaisinta on muistaa, ettei kirkko saa lähteä muodostamaan kantojaan sillä perusteella, mitä odotuksia kirkosta eroavilla tai erolla uhkaavilla kirkkoa kohtaan on. Kirkon olemus kumpuaa Raamatusta, ja siihen joko sitoudutaan tai sitten ei. Tulkinnoista voidaan kiistellä, ja tuleekin kiistellä, mutta kirkkoon ja Kristukseen sitoutuen ja toista osapuolta kunnioittaen. Tässä asiassa olen arkkipiispan kanssa samaa mieltä, vaikken jaakaan hänen näkemystään suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen.

Kirkko seisoo vain yhden kulmakiven varassa, se on Jeesus Kristus. Elävä suhde häneen joko on tai ei ole. Kirkkoon kuuluminen tai oikea näkemys homoseksuaalisuudesta ei ketään pelasta, sen tekee Herra yksin.

Erilainen piispanvaali murtaa raja-aidat

Kirkollisia vaaleja on tänä vuonna ennätysmäärä. Media ei ehkä jaksa kiinnostua edessä olevasta Turun piispanvaalista yhtä paljon kuin kahdesta edellisestä. Kun seurakuntavaalitkin ovat edessä, Turun "kakkospiispan" vaalista uhkaa tulla väliinputoajavaali. Tämä olisi sääli, sillä edessä on aivan uudenlainen asetelma, joka rikkoo totutut rintamalinjat ja voi herättää uudenlaista keskustelua.

Piispaehdokkaista Kaarlo Kalliala on selkeä ennakkosuosikki pappien äänten osalta, sillä hiippakuntadekaanina hänet tunnetaan hyvin ja varsinkin hänen kirjalliset tuotoksensa vetoavat moniin akateemisesti koulutettuihin.

Aino Vestin tunnettuus perustuu suurelta osin siihen ansiokkaaseen vaalityöhön, jota hän teki Miikka Ruokasen vaalikampanjan hyväksi. Kun Ruokanen jäi niukasti kakkoseksi, jäi hänen tukijoukkonsa elämään omaa elämäänsä nimikkeen "Effata! Alati uudistuva kirkko" alla. Tässä joukossa on uutta se, että naispappeudesta eri tavoin ajattelevat hautasivat sotakirveensä ja päättivät puhaltaa yhteen hiileen kirkon hengellisen uudistumisen puolesta. Nyt tämä yhteys on koetuksella, kun joukosta on noussut naispuolinen piispaehdokas, jonka taakse vain osa Effata-liikkeeseen leimautuneista voi asettua.

Martti Hirvonen sai arkkipiispanvaalissa vähiten ääniä seitsemästä ehdokkaasta, joten nytkään häneltä ei odoteta suuria. Piispanvaalissa ehdokkaita on kuitenkin vain kolme, ja siksi hänen merkityksensä on nyt suurempi. Hirvosen mukanaolo tekee mahdolliseksi, että vaali menee toiselle kierrokselle. Perusteellisen keskustelun heräämisen kannalta tämä olisi myönteinen asia.

Mikä sitten ratkaisee tämän vaalin? Vaikea sanoa.

Effata-liikkeen taustalla on ehkä ääneen lausumaton ajatus, että homoliittokysymys on syrjäyttänyt naispappeuskysymyksen vedenjakajana konservatiivien ja liberaalien välillä. Media tietysti hanakasti tarttuisi tällaiseen asetelmaan, koska se on helposti hahmotettava. Effata-liikkeen tavoitteet ovat kuitenkin mielestäni syvemmällä. Ajatuksena on pikemminkin nostaa herätysliikkeiden laajasti ja monimuotoisesti ylläpitämä Raamattu- ja rukouskeskeien toiminta kirkon keskiöön ja korostaa, että tässä ruohonjuuritason spiritualiteetissa on kirkon tulevaisuus.

Olennaisinta ei ehkä ole se kuka piispaksi valitaan, vaan se, että raja-aidat murtuvat. Moni Vestiä kannattava pitää myös Kallialaa hyvänä ehdokkaana piispaksi, ja jotkut konservatiivit salaisesti toivovat Vestin voittavan. Hirvonen taas voi mustana hevosena kerätä ääniä juuri siksi, ettei häntä ole valmiiksi leimattu mihinkään leiriin. Tämä asetelma voi avata ovia raikkaaseen, uudenlaiseen keskusteluun, jossa keskitytään kerrankin oikeasti keskeisiin asioihin, kuten ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen.

Tärkeää on huomata, ettei kukaan ehdokas kannata jyrkkiä rintamalinjoja, vaan kaikki ehdokkaat myös haluavat rakentaa kirkkoa yhdessä, kaikkien sen jäsenten puolesta rukoillen ja heitä tukien. Näin oli kai myös aiemmissa vaaleissa, mutta ehkä vihdoin tässä vaalissa ehdokkaat saavat oman, rakentavan äänensä kuuluviin politikoivien äänestäjiensä ja median mustavalkoisten johtopäätösten yli.

Jeesus on voittaja - jalkapallossakin?

On kesäkuu 2010, Etelä-Afrikassa pelataan jalkapallon MM-kisojen alkusarjaottelua Kreikan ja Nigerian välillä. Istun poikieni kanssa rantatavernassa Kreikan Santorinilla ja seuraan ottelua isolta screeniltä. Koska on iltapäivä, muita asiakkaita ei ole; istumme varjoisessa katoksessa vain isäntäväen ja muun henkilökunnan kanssa.

Pelitilanteet vaihtelevat. Välillä joku kreikkalainen pelaaja tekee ristinmerkin. Pohdin, mahtavatko pelaajat ajatella mitä tuo merkki oikeasti tarkoittaa.

Myös Nigerialaiset tekevät omia merkkejään. Lähikuvassa näkyy, että heidän liikeratansa ovat hiukan erilaisia.

- Jesus Christ Wins!

Kreikkalaisen puheen keskeltä erottuvat englanninkieliset sanat hätkähdyttävät. Sanoiko hän, että Jeesus Kristus voittaa? Vieressäni istuvat tarjoilija kääntyy minuun päin ja selittää englanniksi: - Näetkö, he tekevät voodoo-taikoja. Katson tarkemmin. Nigerialaisten pelaajien kädenliikkeitä ei parhaalla tahdollakaan voi tulkita ristinmerkiksi. Ehkä he tosiaan taikovat. - Mutta Jeesus Kristus on vahvempi, sanoo tarjoilija ja jatkaa ottelun seuraamista.

Kreikka voittaa ottelun, ja tavernassa ilo on ylinnä. Jeesuksen ohella isäntäväki kiittää voitosta poikiani, joiden Gekas-pelipaitoja he pitivät hyvänä enteenä.

Jäin miettimään ottelun uskonnollista ulottuvuutta tarkemmin. Tajusin, että kreikkalaiset ovat vuosisatojen ajan eläneet kristinuskon "eturintamassa" idästä ja etelästä uhkaavien vieraiden uskontojen lähellä. Siksipä monille heistä kristillisyys on suuri kansallinen ylpeydenaihe ja erottamaton osa heidän eurooppalaista identiteettiään. Kreikassa kauniita ortodoksikirkkoja rakennetaan edelleen yhä uusiin, usein matkailun synnyttämiin kyläyhteisöihin, jollainen on Santorinin pieni Kamari. Ehkäpä monille Kreikan edustusjoukkueen pelaajistakin ristinmerkki on muutakin kuin symboliikkaa tai magiaa: se edustaa isien uskoa, jonka puolesta hekin ehkä katsovat omalla tavallaan taistelevansa.

Sittemmin Kreikka putosi jatkosta MM-kisoissa. Kristus ei kuitenkaan ole pudonnut jatkosta. Hän käy omaa taisteluaan kaikilla rintamilla, ennen kaikkea sydämissä, niin kreikkalaisten, nigerialaisten kuin suomalaistenkin. Ja varmasti salatulla tavalla myös jalkapalloareenoilla.

Näkökulma Gazan tapahtumiin: Voiko Jumalan ja politiikan erottaa?

"He parantavat kepeästi tyttären, minun kansani, vamman, sanoen: 'Rauha, rauha!' vaikka ei rauhaa ole." (Jeremia 8:11)

"Evankeliumin torjuessaan he (Israel) ovat Jumalan vihollisia, teidän tähtenne, mutta mutta valinnan perusteella he ovat Jumalalle rakkaita, isien tähden. Jumala ei peruuta lahjojaan eikä antamaansa kutsua." (Room. 11:28-29)

"Valloittamatta ovat vielä kaikki filistealaisseudut [...] Alue, joka alkaa [...] Egyptin itärajalta [...] sitä hallitsevat viiden filistealaiskaupungin, Gazan, Asdodin, Askelonin, Gatin ja Ekronin, päämiehet [...]" (Joosua 13:2-3)

Maailmassamme on paljon esimerkkejä siitä, että uskonto ja politiikka voivat olla vaarallinen yhdistelmä: Pohjois-Irlanti, Ku Klux klan, New Yorkin terrori-isku - vain muutamia mainitakseni. Siksi on ymmärrettävää, että maailmanrauhan nimissä monet ihmiset varsinkin länsimaissa haluavat pitää nämä kaksi erillään. Kristinuskon valtavirta keskittyykin ihmisen sisäiseen tilaan ja tuonpuoleiseen pelastukseen. Toisaalta kristillistä uskoa halutaan elää todeksi lievittämällä inhimillistä aineellista hätää lähellä ja kaukana.

Politiikasta uskonto halutaan kuitenkin pitää erossa. Ajatellaan, että ihanneyhteiskunta on sellainen joka muodostaa neutraalit puitteet, jossa kukin saa harjoittaa vapaasti uskontoaan ja hyväntekeväisyyttä. Mutta tällöin unohdetaan kaksi tärkeää asiaa.

Ensinnäkin, islam ja juutalaisuus ovat uskontoina läpeensä poliittisia, eikä niiden piirissä voida tehdä samanlaista hengellinen-maallinen-jakoa kuin mihin olemme luterilaisina tottuneet. Maailman vaikein poliittinen konflikti, israelin-palestiinan konflikti, on läpeensä uskonnollinen, halusimme tai emme. Siksi sitä ei voi ratkaista uskonnolliseen neutraaliusihanteeseen pohjautuvan diplomatian keinoin.

Toiseksi, kristinuskokaan ei ole niin epäpoliittinen kuin joskus haluaisimme ajatella. Meidän kristittyjen kannalta olisi helpompi, jos saisimme Raamatusta tukea politiikan ja uskonnon erottamiselle. Olisi vähemmän kiusallista, jos Raamattu edes keskittyisi siihen, mitä joskus on tapahtunut, vihjaamatta mitään tulevasta. Valitettavasti vain Raamattu on tulvillaan ennustuksia, jotka toteutuvat parhaillaan meidän aikamme politiikassa. Jos haluamme ottaa Raamatun tosissamme, emme voi sivuuttaa, mitä se puhuu Israelin kansan erityisasemasta ja lopun aikojen tapahtumista.

Lutherin yksi lempikirjeistä oli Roomalaiskirje, koska se ei puhu sivuseikoista vaan kaikkein tärkeimmästä, vanhurskauttamisopista. Kuitenkin juuri Roomalaiskirjeessä on myös sivujuonne, jota ei voi erottaa tästä pääasiasta erilliseksi saarekkeekseen, vaan se kuuluu siihen elimellisenä osana. Tarkoitan Jumalan erityistä pelastussuunnitelmaa Israelin kansaa varten, luvuissa 9-11. Viesti on yksiselitteinen: Kristinuskon sanoma ei mitätöinyt juutalaisten erityisasemaa.

Mitä meidän sitten tulisi Raamatun valossa ajatella nykypäivän Israelista? Onko se Raamatun tarkoittama Israel, vai maallinen valtio? Jos kysymme näin, kysymyksenasettelukin osoittaa, ettemme ole ymmärtäneet asian ydintä: Jumalan Israel on aina ollut "maallinen" valtio - ja hengellinen. Jumala on aina puuttunut politiikkaan kysymättä ihmisiltä lupaa. Jumala ei erottele maallista ja hengellistä, hän hallitsee koko universumia suvereenisti.

Israelin valtion harjoittamia vääryyksiä ei toki voi puolustella sillä, että Jumala on ottanut Israelin suojelukseensa. Jumala on rankaissut Israelia sen synneistä läpi historian - rankaissut, muttei hylännyt. Tänäkään päivänä Israel ei elä rauhassa, koska se ei - vielä - ole kansakuntana vastaanottanut Jeesusta Vapahtajanaan. Mutta kerran sekin tapahtuu.

Raamattu auttaa näkemään, että nykytapahtumat ovat osa Jumalan ennalta valottamaa tapahtumaketjua. Tällä hetkellä on meneillään Israelin vastainen propagandasota, jossa Israelin vastaisia vääryyksiä vähätellään ja sen tekemiä paisutellaan. Gazan avustuslaivaan tehdyn iskun uutisointi on vain yksi esimerkki tästä. Ennemmin tai myöhemmin kaikki valtiot kääntyvät Israelia vastaan, profeettojen ennustusten mukaisesti. Silti Israel pysyy. Vaatii nöyrää paneutumista Sanaa, jotta emme olisi tiedotusvälineiden armoilla, vaan osaisimme arvioida Lähi-idän tapahtumia hengellisestä näkökulmasta.

"Jos ylvästelet, muista, ettet sinä kannata juurta vaan juuri kannattaa sinua" Room 11:18

Kuukauden epäkorrekti tunnustus: rakastan sensuroimista!

Sosiaalinen media on lyhyessä ajassa muuttanut radikaalisti tiedonvälityskulttuuria ja kulutustottumuksia. Yrityksillä ja yhteisöillä on kiire opetella toimimaan uudenlaisessa maailmassa, jossa spontaanit kansalaisaloitteet sanelevat pelisääntöjä, joihin isot toimijat joutuvat mukautumaan. Pieni ihminen huutaa hurraata, vihdoinkin jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa!

Tämä uusi mediataivas ei ole kuitenkaan ratkaissut yhtä perustavanlaatuista ongelmaa, vaan pikemminkin lisännyt sitä. Tarkoitan yhä lisääntyvää informaatiotulvaa, jota kukaan ei pysty käsittelemään. Ihmiset eivät jaksa eivätkä ehdi omaksua kuin pienen murto-osan tarjolla olevasta informaatiosta, ja senkin pintapuolisesti. Vaikka informaatio lisääntyy, on yhä vaikeampi löytää kaipaamaansa helmeä tiedon alkumerestä.

Informaatiotulva johtaa siihen, että huomiokynnyksen ylittävät kaikenlaiset ääri-ilmiöt. Mitä rumempaa kieltä ja jyrkempiä mielipiteitä esitetään, sitä varmemmin saa aikaan reaktion, joka lisää näkyvyyttä. Marginaaliryhmien kovaääniset kommentit kuullaan selvemmin kuin valtavirtaa edustavien tavallisten pulliaisten mielipiteet. Tiedon lisääntyminen ei siksi käytännössä ole lisännyt hyödyllisen tiedon saatavuutta, päinvastoin. Normaalius on kriisissä.

Mitä enemmän pohdin tätä ongelmaa, sitä enemmän ihastun vapaasti muokattavaan tietosanakirjaan Wikipediaan. Se poikkeaa edukseen esimerkiksi Facebookista ja blogeista tavalla, jota ei ole mielestäni riittävästi tuotu esille: sinne ei voi ainoastaan kuka tahansa lisätä tietoa - kuka tahansa voi myös ottaa sitä pois!

Tiedon tuottamisen ohella myös sensuuri on ollut perinteisesti valtaapitävien hallinnassa. Nyt kansa on ottanut tiedon tuottamisvallan aidosti omakseen. Mielestäni on yhtä tärkeää, että kansa ottaa omakseen sananvapauden toisen vallankahvan, sensuurin. Juuri tähän Wikipedia ja sen sisarhankeet tarjoavat mahdollisuuden. Sensuuri ei ole aina paha asia - se on sen rajaamista, mikä on tärkeää ja olennaista. Sitä voi käyttää väärin tai oikein. Nyt me päätämme siitä.

Wikipediasta poistettu tieto ei häviä kokonaan. Joka haluaa syventyä asian taustoihin, voi tutkia artikkelien aiempia versioita ja keskustelusivuja. Itse arktikkelissa pätee kuitenkin periaate "less is more": mitä tiivistetymmin ja fiksummin asian saa ilmaistua, sen parempi. Turhat jaarittelut ja poleemiset sanamuodot pyyhitään armotta pois.

Suomenkielinen Wikipedia on kuitenkin vielä lapsenkengissään, koska sitä ei muokata riittävästi. Erityisesti tämä näkyy uskonnollisissa ja teologisissa artikkeleissa. Monista aiheista on pitkiä artikkeleita, joissa ei ole päätä eikä häntää; esimerkiksi kastetta käsittelevästä artikkelista ei ota pirukaan selvää. Liian moni muokkaaja on omaksunut muualta netistä toimintamallin "provosoi, mollaa, kärjistä, ole monisanainen ja puhu pyörryksiin" - mikä saa aikaan vain sen, että tietyt artikkelit joudutaan lukitsemaan vandalismin pelossa.

Wikipediaan tarvitaankin kipeästi tavallisia, fiksuja ihmisiä, joilla on tuntumaa kristilliseen uskoon ja teologiaan, jotta siellä harhailevat lampaat saisivat oikea ja helposti omaksuttavaa tietoa kirkosta ja uskosta. Haastankin sinut kanssani mukaan - sekä tuottamaan tietoa, että karsimaan sitä!

Karsiminen on kasvun edellytys. Hedelmäpuu, jota ei karsita, on villi, ja tuottaa kitkeriä hedelmiä.
Sanoohan Jeesus:
"Hän leikkaa minusta pois jokaisen oksan, joka ei tuota hedelmää, mutta jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän." Joh. 7:1

Wikipedia on myös armoton peili. Siellä ei kaunistella asioita, siellä joutuu kasvokkain epämielyttävienkin tosiasioiden kanssa. Siellä on pakko puhua siitä, miten asiat ovat, sen sijaan että puhuttaisiin siitä, miten niiden pitäisi olla. Mutta totuuden tie on ainoa tie vapauteen.

Hikiset puurtajat ja iloiset antajat

"Palvelkaa Herraa iloiten" sanotaan Jumalanpalveluksen lopuksi. Kerran eräs kihlapari kysyi, mitä se tarkoittaa. Jouduin oikein miettimään asiaa. Asiaa pähkäillessäni ymmärsin uudella tavalla, että kaikki hyvät teot tehdään aina vapaaehtoisesti. Pakollisesta tekemisestä puuttuu ilo, sillä sen motiivina ei ole rakkaus.

Tämä johti kuitenkin mutkikkaaseen pohdiskeluun itseni kaltaisen "leipäpapin" ammatti-identiteetistä ja työnteon etiikasta yleisesti. Vapaaehtoisuus tuntuu sotivan sitä vastaan, mitä me suomalaiset nimitämme luterilaiseksi työmoraaliksi. Meille on opetettu syntiinlankeemuskertomuksen synkkä viesti: "otsasi hiessä sinun pitää leipäsi syömän" ja Paavalin ankara sana seurakunnan loisille: "joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä". Tämä pakkotyön teologia ymmärretään yleensä niin, että mitä rankemmalta työ tuntuu, sitä hyödyllisempää se on. Tämä selittää miksi lietsomme masokistisesti maanantai-aamujen ankeutta ja kerromme mielellämme lähimmäisillemme miten kiireisiä ja ylityöllistettyjä olemme, uskoen siten saavamme arvostusta osaksemme. Tiedostamattamme yritämme lunastaa paikkaamme maailmassa suorittamisen kautta.

Hikisiä puurtajia yhtäältä arvostetaankin, mutta toisaalta vastentahtoinen työnteko on ristiriidassa länsimaisen elämänihanteen kanssa. Lissabonin sopimuksen myötä Suomi hyväksyi viime marraskuusa EU:n perusoikeussopimuksen, jossa todetaan, ettei kenelläkään saa teettää "pakkotyötä tai muuta pakollista työtä". Kun toisaalta myös perustoimeentuloa pidetään kansalaisoikeutena, ollaan uudenlaisessa tilanteessa, jossa työ ja toimeentulo on lainsäädännöllisesti erotettu toisistaan.

Mitä kristityn tulisi tästä ajatella? asia voidaan toki kuitata sillä, että maallistunut, hedonistinen Eurooppamme on etääntynyt luterilaisilta juuriltaan. EU:n perusoikeussopimuksen taustalla voi kuitenkin nähdä myös raamatullisen periaatteen: Herraa - ja "herroja", toisin sanoen yhteiskuntaa - tulee palvella iloiten ja vapaaehtoisesti, ei pakosta.

Vapaaehtoistyöllä tarkoitetaan yleensä palkatonta työtä. Pappi ei siis ole vapaaehtoistyöntekijä, koska saa palkan työstään. Myöskään virkamies, kansanedustaja tai palvelualan työntekijä ei ole vapaaehtoinen. Käytännössä tämän terminologian käyttö on johtanut siihen, että palkkatyö tehdään yleensä puolisydämisesti, kärsimättömästi vapaapäiviä odotellen. Luterilainen työmoraali on tällöin kääntynyt päälaelleen, sillä Lutherin alkuperäinen idea oli, että jokainen ammatinharjoittaja tekisi työtään "niin kuin Herralle" - siis iloiten. Erityisen traagista tämä on hengellisen viranhoidon kannalta.

Pakkotyöajattelu on ehkä myös syynä siihen, että yhteiskuntaa syytetään milloin mistäkin epäkohdasta. Otetaan esimerkki. Vanhukset tarvitsevat huolenpitoa. Kun juuri kukaan ei tee sitä vapaaehtoisesti ja iloiten, säädetään laki, että vanhuksista pitää huolehtia, ja kuvitellaan, että yhteiskunta jotenkin "hoitaa asian". Unohdetaan, että edelleen tarvitaan ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti hakeutuvat juuri vanhustenhoitotyöhön. Se, että he saavat siitä palkan, ei tarkoita, että ihmisiä voitaisiin pakottaa siihen.

Tämä seikka tuli hyvin esille muutaman vuoden takaisen sairaanhoitajalakon yhteydessä: kun hoitajat osoittautuivat tavallisiksi ihmisiksi, jotka eivät tee työtään konemaisesti olosuhteista riippumatta, alettiin paniikinomaisesti puuhata lakia, joka pakottaisi heidät töihin ja estäisi lakkoilun. Mutta historia osoittaa, ettei mikään yhteiskunta ole pysynyt pystyssä pakolla. Ne valtakunnat, joissa pakkokeinoja on käytetty eniten, ovat tulleet suurimmalla rytinällä alas. Työhön pakotettu ihminen kapinoi heti tilaisuuden tullen, ihmisluonto on sellainen.

Mutta miten palkansaaja voisi tehdä työtään iloiten? Miten voisi kokea tekevänsä jotain vapaaehtoista silloinkin, kun saa työstään palkan? Lissabonin sopimus ei sinänsä paljon auta, vaan tarvitaan asennemuutosta, "iloiten palvelemisen" teologiaa.

Jumalan valtakunta ei tunne pakkoa, vaan perustuu vapaaehtoisuuteen. Jumala tarjoaa ihmiselle mahdollisuutta hyvään elämään Jeesuksen yhteydessä, ja siihen kuuluu sekä Jumalan että lähimmäisen palveleminen. Ihminen voi joko hylätä tai hyväksyä tarjouksen. Mutta hyväksyessään Jeesuksen elämänsä Herraksi ihminen samalla sitoutuu palvelemaan, aivan niin kuin palkansaaja sitoutuu vapaaehtoisesti valitsemaansa ammattiin työsopimuksen myötä. Jos työ on palkitsevaa, siihen sitoutuminen lisääntyy ajan myötä, samoin ilo sen tekemisestä. Tämä koskee myös uskoa: kun huomaan Jeesuksen sitoutuneen auttamaan minua elämän matkalla, haluan myös palvella häntä iloiten.

---

Vapaaehtoistyöstä puheen ollen mainittakoon, että Suomessa on jo usealla paikkakunnalla käytössä vapaaehtoistyön verkkopalvelu Suurella sydämellä (www.suurellasydamella.fi), joka rantautuu syksyllä myös Turkuun. Sen kautta on entistä helpompi rekrytoida vapaaehtoistyöntekijöitä mitä erilaisimpiin tehtäviin seurakunnassa. Ehkä sinäkin voit sen kautta löytää tavan antaa aikaasi ja panostasi lähimmäisille, Paavalin ohjeen mukaisesti: "Kukin antakoon sen mukaan kuin on mielessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa." (2 Kor 9:7)

Eläköön Ystävyys, Yhteys ja Tasa-arvo!

”Öljy ja suitsuke ilahduttavat mielen / ystävän rakkaus on kuin tuoksuva puu”
-sananlaskut, 27 : 9

On siis kevät, ja luonto kuhisee kun lukuisat lajit pesivät kuin viimeistä päivää.
Pariutumisen vimma onkin hyvin ymmärrettävä kun kyseessä on jokin suhteellisen lyhytikäinen laji. Esimerkkinä jotkin hyönteiset tai matelijat jotka elävät vain yhden kesän.
Heikot ja vanhat yksilöt karsiutuvat kylmästi luonnonvalinnassa. Jos et pääse jatkamaan sukuasi, olet merkityksetön, läpiselattu ja kohta jo unohdettu luku elämän kirjassa. Luonnon oikku?

Eläimistä tekee eläimellisiä vaistonvarainen toiminta joka tähtää hengissä selviytymiseen ja suvunjatkamiseen. Ihmistä voidaan sanoa inhimilliseksi kun hän ylittää luonnon lait toimimalla epäitsekkäästi ja omaa etuaan tavoittelematta. Sukupuolinen, niin sanottu romanttinen rakkaus on itseasiassa varsin huono esimerkki inhimillisistä hyveistä.
Se on luonteeltaan paitsi itsekästä, myös mustasukkaista, omistavaa ja katkeroituvaa. Parisuhdekeskeinen kulttuurimme johtaa pahimmillaan poteroitumiseen ja syvään yksinäisyyteen. Ilman sitä et ole mitään?

Keskuudessamme on kuitenkin huomattavan paljon yksilöitä jotka kaikesta huolimatta elävät ”yksin”. Kaikki eivät saa tai edes tahdo nauttia vakituisen parisuhteen riemuista ja riesoista. Lapsien hankkiminenkaan ei riitä ihan jokaiselle elämän korkeimmaksi päämääräksi. Perheellisen voi olla vaikea ymmärtää heitä. Yksineläjiin suhtaudutaan joskus hyvinkin epäluuloisesti ja varautuneesti. Heitä säälitään tai moititaan itsekkyydestä

Ihmistä riepottavat läpi elämän väkevät voimat, kuten seksuaalisuus, aggressio ja pelko.
Ne ovat tarpeellisia ja perusteltuja psyyken toimintoja, viettejä. Toiset meistä hillitsevät ”luontonsa” ja kykenevät vastustamaan primitiivisiä impulssejaan paremmin kuin toiset.
Tämä on hyödyllinen ja suotava ominaisuus. Kaikkea ei voi eikä pidä tehdä ja saada.
Ihmisen erottaa muista eläimistä kyky harkita ja valita toimintamallinsa.

Uroksen ja naaraan välisen sukupuolisen kiintymyksen lisäksi vanhempien rakkaus lapsiinsa on täysin oma lukunsa. Jälkeläisistä huolehditaan ja niille pyritään takaamaan mahdollisimman hyvät lähtökohdat hengissä selviytymiseen, menestymiseen ja aikanaan oman perheen perustamiseen. Ja niin suku jatkuu. Tämän lajin lähimmäisenrakkautta tavataan paitsi ihmisillä, myös useimmilla nisäkkäillä, linnuilla jopa joillain kaloilla, esimerkkinä kaunis ja kirjava muttei mainittavan älyllinen vuokkokala.

Ne jotka kokevat parisuhteensa syväksi ja merkitykselliseksi, jotka pysyvät yhdessä vuodesta toiseen, kriisistä kriisiin, kertovat usein että kaiken perustana on syvä ystävyys.
Se joka perustaa perheensä lujalle kumppanuudelle ja keskinäiselle kunnioitukselle sekä yhteisymmärrykselle rakentaa kalliolle.

Edes verisukulaisuus ei meillä ihmisillä ole automaattinen tae turvasta ja lämmöstä.
Sukulaissuhteet saattavat olla hyvinkin kaunaisia, keskinäistä kilpailua korostavia ja erimielisiä. Sukuaan kun ei voi valita. Raamatussakin todetaan: ”Älä hylkää ystävääsi, älä isäsi ystävää------parempi läheinen naapuri kuin kaukainen veli” (sananl. 27:10)

Useampia parisuhteita läpieläneenä, äitinä ja sisarena itsekin, voin todeta etteivät synkeimmät ajat elämässäni ole johtuneet sinkkuudesta, lapsettomuudesta tai orpoudesta.

Henkisesti raskain ja pimein kausi oli eräs varhaisaikuisuudessa elämäni vaihe, jossa minulla ei ollut käytännössä yhtään ystävää. Niille onnekkaille jotka ovat aina saaneet elää läheisten ja ystävien ympäröiminä, ajatus tuntuu varmasti vieraalta.
Sosiaalisten turvaverkkojen läpi voi kuitenkin yllättävän helposti pudota meistä kuka tahansa vaikkapa sairauden, työtttömyyden ja köyhyyden kohdatessa.

Syvä ja lohduton yksinäisyyden kokemus opetti nöyryyttä ja kiitollisuutta rakkauden monimuotoisuuden edessä. Se opetti arvostamaan toveruutta, hyvänpäivän tuttavuutta, sisaruutta, ja sydänystävien välistä tosi kiintymystä. Ystävyyttä ei kannata arvottaa tärkeisiin ja vähemmän tärkeisiin suhteisiin. Kontaktit yleensä ovat meille elintärkeitä.
Parhaat ja luotetuimmat kumppanuudet rakennetaan usein jo lapsuudessa, mutta ihminen ei toisaalta voi olla liian vanha luomaan uusia ystävyyssuhteita. On typerää sulkea ovia uusilta mahdollisuuksilta. Erilaiset ystävyydet avartavat.
Siinä missä parisuhteiden maailmassa syrjähypyt tai rinnakkaissuhteet uhkaavat romuttaa koko järjestelmän, ystävyydessä näin ei ole. Kahden kauppa ei välttämättä olekaan kolmannen korvapuusti; Sinun ystävästäsi saattaa tulla minukin ystäväni, ja päinvastoin.

Jonkin asian tai ilmiön ympärille rakentuva yhteys ja toveruus voi yhdistää ja koskettaa satoja keskenään muuten erilaisia ihmisiä. Sitä sanotaan myös seurakunnaksi.

Parisuhteiden kissa ja kuuma puuro

Takana olevassa arkkipiispanvaalissa puhuttiin jälleen kerran homoseksuaalisuudesta. Itselläni seksuaalieettiset kysymykset eivät vaikuttaneet ehdokkaan valintaan, ainakaan tietoisella tasolla. Tiedän, että monella vaikuttivat.

Toisella kierroksella tiukkapipoisimmat äänestäjät joutuivat vaikean valinnan eteen: Valinta piti tehdä kahdesti eronneen Ruokasen ja reksiteröityneiden parisuhteiden siunaamista kannattavan Mäkisen välillä. Jälkimmäinen kysymys oli selkeästi enemmän tapetilla. Tämä on ymmärrettävää siinä mielessä, että Ruokasen avioerot ovat menneisyyteen kuuluva asia, kun taas Mäkisen parisuhde-etiikka on aktuelli nyt ja lähitulevaisuudessa. Jäin silti miettimään, miksi niin monet ihmiset, joille homoliittojen siunaaminen on kauhistus, suhtautuvat avioeroihin olankohautuksella.

Henkilökohtaisesti olen harvoin joutunut käytännössä tekemisiin homoseksuaalisuuden kanssa, mutta sen sijaan avioerot ja niiden seurannaisvaikutukset näkyvät ystävien, tuttavien, työtoverien ja sukulaisten keskuudessa lähes kaikkialla. Tuskin olen tässä suhteessa kovinkaan poikkeava. En yritä lakaista homokysymystä maton alle, mutta olen sitä mieltä, että tämä kiistakysymys on jättänyt varjoonsa koko joukon paljon polttavampia parisuhteisiin liittyviä kysymyksiä, joissa kirkon pitäisi olla valveilla. Avioerot ovat listan kärkipäässä.

Viime vuosikymmeninä avioerot ovat lisääntyneet huimasti, myös - ja ehkä eritoten - uskovaisten perheissä, myös pappien. Onko syitä tähän pohdittu kirkossa riittävästi? Onko asiaa oikeasti yritetty nostaa yhteiskunnalliseen keskusteluun? Vai onko niin, että ongelma on liian lähellä meistä jokaista, eikä kukaan siksi uskalla nostaa kissaa pöydälle?

Olen eronneen papin lapsi ja itse perheellinen pappi. Siksi pohdin hengellisen työn ja perhe-elämän yhteen sovittamista erityisen tarkkaan. Olen siitä onnellisessa asemassa, että työyhteisöni ainakin periaatteessa ymmärtää perheen työn kannalta voimavaraksi eikä taakaksi. Koen silti, että joudun jatkuvasti tekemään itsenäisiä, vaikeita rajanvetoja näiden kahden elämänalueen välillä. Minulta se on onnistunut, koska Jumala on antanut minulle ymmärtäväisen vaimon, viisaan esimiehen ja laajan tukiverkoston. Mutta entä ne, joilla ei ole kaikkea tätä? Jäävätkö he yksin ongelmiensa kanssa?

Viime pappien kokouksessa oli vieraana seurakuntayhtyhmän perheasiain neuvottelukeskuksen työntekijöitä, jotka kertoivat tekemästään työstä. Kävi ilmi, että kirkolliselle parisuhdeneuvonnalle on huutava tarve. Ilman minkäänlaista mainostusta jonot pariterapiaan ovat usean kuukauden mittaisia. Moni saa avun kriittisellä hetkellä, mutta moni myös hakeutuu terapiaan liian myöhään. Moni ymmärtää vasta erottuaan, että on yrittänytkin erota omasta itsestään. Ero ei useinkaan ratkaise siihen johtaneita ongelmia, vaan ne on käsiteltävä joka tapauksessa, pohjamutia myöten.

Ongelman laajuuden takia parisuhdekriisien hoito ei voi jäädä Turun kokoisessa kaupungissa muutaman ylikuormitetun työntekijän harteille. Se ei ylipäänsä voi jäädä vain terapia- ja sielunhoitosessioihin. Kyseessä on haaste meille jokaiselle.

Meidän on uskallettava kysyä, mitä toiselle kuuluu. Meidän on uskallettava puhua siitä, mikä mieltä painaa. Meidän on ennen kaikkea uskallettava murtautua ulos vahvuuden noidankehästä, uskallettava olla heikkoja ja toista ihmistä tarvitsevia, keskeneräisiä, erehtyväisiä. Vain silloin avioliitto voi toimia. Vain silloin seurakunta voi toimia. Vain silloin Jumala voi toimia.

Kuules, Isä taivaan...

Ystäväni, kerran myös rakastettuni, ja esikoistyttäreni isä, kuoli neljä viikkoa sitten. Nuorena, alkoholisoituneena ja yksinäisenä. Suru ja syyllisyys on musertaa meidät jotka jäimme kaipaamaan, minä näen sen. Ja olen nähnyt tämän ennenkin, ihmisten menehtyvän silkkaan murheeseen, väsyvän taakkojensa alle. Sem miten suru syö ihmistä. Tunnen olevani entistäkin yksinäisempi, vielä kodittomampi maailmassa nyt kun taas yksi ystävä on poissa.

Ei minusta ole tässä etsimään erämaasta elävää vettä, minä olen erämaa: karrelle palanut, tuulten syömä, polttavan kuuma tai jäätävän kylmä, huono kasvualusta millekään elävälle.
Minä pakenen todellisuutta uneen, vaikka sielläkään en saa rauhaa. Herään omaan itkuuni. Hereillä ollessani en pysty itkemään. Olen turta. Väsynyt elämään, ihmisiin, itseeni.

Välillä toivon että sinä päästäisit minutkin lähtemään.
Vaikka matka on kesken, vaikka työ on tekemättä, vaikka tiedän että minua tarvitaan.
Sillä tunnen olevani pelkkä kuori. Kaksiulotteinen hahmo joka pesee, paistaa, pyykkää, nukuttaa, hoitaa, puhelee niitä näitä. Onko minussa rakkautta? En tunne sitä sisälläni, en edes näe sitä ympärilläni, sillä tällä hetkellä on liian pimeää.

Minä huudan Sinua syvyydestä ja Sinä vaikenet. Ja huolet kuin korpit : Kenet minä saan pitää luonani tämän päivän, huomisen? Vai onko seuraavaksi minun vuoroni?
Näinkö minun tulee kuolla pala palalta, ihminen ihmiseltä, pois tästä maailmasta päästäkseni kerran Sinun maailmaasi? Luopua kaikesta: tunteistani, järjestäni, ruumiistani.
Katsoa miten kaikki merkityksellisenä pitämäni kuihtuu ja katoaa.

Tiedän että sinun tiesi ovat tutkimattomat.
Voin kyllä nähdä kuolemaan sisältyvän suuren Armon:
Tässäkin otit luoksesi ihmisten hylkäämän, pelätyn ja ylenkatsotun miehen. Surullisen, vaarallisen, masennetun miehen. Kutsuit kotiin kulkijan joka väsyi kesken matkan. Piinattu sielun ei kai koskaan olisi saanutkaan rauhaa epäoikeudenmukaisessa maailmassa.

Minä ymmärrän siis kuoleman lohdun, mutten aina syntymän mielekkyyttä.
Miksi sinä annat toisille meistä elämän muttet tarkoitusta?
Miksi sinä annat ymmärryksen, muttet voimaa kestää totuutta?

Kuitenkin, kun katson elämää, kaikissa muodoissaan, voin nähdä myös suunnitelmasi ihmeellisyyden. Tahtosi tapahtuvan suuruudessaan, kauneudessaan ja kauheudessaan. Syytä vihaan tai katkeruuteen en löydä, vaikka joskus tahtoisinkin.
Minä en epäile ettetkö kuulisi minua, näkisi hätääni, kulkisi kanssani.
Minä haluan uskoa että Sinä olet hyvä Jumala, rakastava Jumala, armahtava Jumala.

Jos sinä et olisi hyvä, rakastava, armollinen Jumala, eipä meistä kenenkään kannattaisi nousta vuoteestaan aamulla, mennä töihin, hoitaa lapsia, yrittää mitään.
Sinun hyvyytesi kun on kaikki mitä meillä viime kädessä on. Antaisitpa useampien tuntea sen. Tuntea Sinut. Olisitpa antanut ystäväni tuntea sen jo eläessään.

Meillä oli tapana väitellä siitä oletko sinä olemassa. Yksi ensimmäisistä ajatuksista, joka nousi mieleeni kuultuani suru-uutisen, olikin;
Hah, siinäs näit! Mitä minä sanoin.Sillä tiedän että olit häntä vastassa. Pimeyskään ei ole ikuista.

Lähetyksen makua

lauantaina 23. tammikuuta 2010


Lapset jankuttavat, mies mököttää, suku hengittää niskaan ja työelämä muistuttaa läheisesti suojalkapalloa. Tahdon pois! Minne tahansa kunhan se on kaukana. Voin unissani tuntea miten tuuli tuivertaa hiuksiani jossain Mongolian aavikoilla, missä kukaan ei vaadi mahdottomia, kukaan ei hiosta, vain aroa ja hiljaisuutta silmänkantamattomiin. Ah... olisi se vaan ihanaa lähteä lähetystyöhön!
Mutta millainen on lähetystyön todellisuus tänään?
Jos sanasta lähetystyö mieleen nousee kuva kalpeasta pastorista kaislahameessa, kivääri olalla ja raamattu ojossa ihmissyöjäin keskellä, saattaa olla aika uudistaa käsityksiä.
Myöskään idylli jossa suurisilmäisille lapsille jaetaan sopivassa suhteessa puuroa ja elämän vettä safarin ja vuorikiipeilyn välissä ei taida vastata lähetystyön hikistä todellisuutta.

Lähetystyö on jo käsitteenä hiukan ongelmallinen, ainakin entisen ateistin näkökulmasta.
Miksi lähteä viemään uutta uskontoa alueille, joissa on eletty vuosituhansia niiden omien
perinteiden mukaan? Eikö tämä juuri ole alkuperäiskulttuurien tuhoamista?

Tai miksi lähteä niin kauas, (mieluiten subtrooppiselle vyöhykkeelle?) parantamaan maailmaa, kun kotipuolessakin on hätää, kurjuutta ja eriarvoisuutta? Eikö tämä ole todellisuuden kieltämistä ja valikointia joka perustuu omalle kokemustenjanolle?

Mistä voin tietää onko juuri minun määrä lähteä vai jäädä? Voinko tuntea aitoa kutsumusta, vaikka tiedostan uskoni haurauden,motiivieni ristiriitaisuuden ja tehtävän suunnatomuus lannistaa jo etukäteen?

Mm. näitä kysymyksiä pohtimaan kokoontuu kerran kuussa lauantai-iltaisin, 5. helmikuuta alkaen, keskusteluryhmä jonka tavoite on pohtia lähetyksen oikeutusta, toteutumista ja tulevaisuutta. Olet erittäin tervetullut mukaan!

Ei tarvitse olla osattomien suojelupyhimys voidakseen tulla.
Ei tarvitse olla kosmopoliitti joka seuraa henkeään pidättäen maailman tilaa, tai olla valmis lähtemään toiselle puolelle maailmaa kahden päivän varoitusajalla.
Ei tarvitse tuntea suurta kutsumusta, ei pitää torakoista, ei edes ”olla uskossa”.
Riittä että olet kiinnostunut aiheesta, sinulla on siitä ehkä mielipide tai kokemus jonka tahdot jakaa ja haluat tietää lisää modernista lähetystyöstä.

Ryhmä kokoontuu kevään aikana kolme kertaa keskustelemaan aiheesta Suomen lähetysseuran tuottamaa materiaalia johtolankana käyttäen. Materiaaliin voi tutustua etukäteen osoitteessa http://www.mission.fi/aineistopankki/ , mutta voit myös solahtaa joukkoomme täysin ummikkona.

Kevään ohjelma ja kokoontumiskertojen teemat:

5.2.
- Miksi lähetystyötä tehdään?
-Kristinusko ainoa tie Jumalan luo?
- Lähettävä seurakunta ja suhteellinen hyväosaisuus.
- Missä lähetystyötä tehdään, missä sitä pitäisi tehdä ja mitä on kotimaan lähetys?


5.3.
Lähetystyö, kehitysyhteistyö, ihmisoikeustyö ja luonnonsuojelu : vastuukantamista vai lähimmäisenrakkautta?
Väkivaltaiset mutta sitkeät perinteet, ihmiskauppa, ilmastonmuutos ja muut lähetyksen haasteet tällä vuosituhannella.
Lähetystyö kehittyneissä ja vauraissa yhteiskunnissa.

16.4.

Kutsumus, rukous ja johdatus lähetystyössä
Oletko lähtijä vai lähettäjä?
Lähetyspiirin voimavarat ja sudenkuopat

Tapaamiset EIVÄT ole sarja luentoja, vaan tilaisuus keskustella avoimesti niistä ajatuksista ja tuntemuksista joita aihe herättää. Pohdimme yhdessä sitä miksi Jeesuksen antama lähetyskäsky on niin tärkeä ja mitä se käytännössä sisältää.

Kokoonnumme yllä mainittuina päivinä klo 18 Mikonmökissä puutarhakadulla.
Tilaisuuden ajaksi pyritään järjestämään lastenhoito.
Tapaaminen alkaa aina yhteisellä aterialla, jos tunnet kutsumusta eksoottisten ruokien valmistamiseen suurelle joukolle, ilmoittaudu allekirjoittaneelle( rauhakristina@gmail.com).


”Luottamusta on ottaa ensimmäinen askel, vaikkei näkisikään kaikia portaita.”
(- Martin Luther King Jr.)

Nappi napilta kohti taivasta

Vielä 1980-luvulla puolustusvoimissa ei ollut vetoketjuja. Vaikka napit ovat hankalampia, niitä pidettiin luotettavampina. Se onkin tavallaan totta: jos viidestä napista hajoaa neljä, pysyy takki yhä jollain tavalla kiinni, mutta yhdestäkin kohdasta hajonnut vetoketju on usein käyttökelvoton.

Taannoin eräässä kirkon työntekijöiden seminaarissa kirkon jäsenet luokiteltiin nappi-, vetoketju- ja tarranauhakristittyihin. Minusta vertaus on hyvin puhutteleva ja monikäyttöinen.

Nappikristityt käyvät kirkossa jouluisin, konfirmaatiossa, häissä ja hautajaisissa. Heidän kristillisyytensä aktualisoituu vain silloin tällöin. Silti he näiden harvojen kohtaamisten vuoksi pysyvät kirkossa kiinni. Kirkolliset toimitukset ovat tutkimusten mukaan tärkein kirkkoon kuulumisen syy. Voidaan tietysti kysyä, kuinka syvällisiä nämä syyt lopulta ovat. Uskon että ne ovat syvällisempiä kuin päältä päin katsoen luulisi. Vaikka toimituksiin liittyy myös maallisempia ulottuvuuksia, niiden hengellistä merkitystä ei pidä aliarvioida.

Vetoketjukristityille seurakunta on läsnä jokapäiväisessä elämässä. He käyvät säännöllisesti jumalanpalveluksessa, raamattupiirissä tai seurakunnan kerhossa. He ammentavat kirkon toiminnasta voimaa jokapäiväiseen elämäänsä, ja pystyvät siksi kantamaan paremmin vastuuta lähimmäisistä. Nämä ihmiset ovat kirkon ja koko yhteiskunnan tukiranka, ja heidän hyvinvointinsa on kaikkien etu. Siksi kirkon tulee panostaa vetoketjun joka pykälään. Vaikka joidenkin messujen ja piirien kävijämäärät ovat pieniä, niiden vaikutukset ovat hyvin kauaskantoiset.

Tarranauhakristityt ovat sen sijaan ongelmallinen ryhmä. He tarrautuvat kirkon työntekijöihin ja omivat heidät itselleen, mutta kieltäytyvät kasvamasta. Aina tilaisuuden tullen he haluavat viedä työntekijän aikaa ja pyrkivät usein manipuloimaan heitä. Jotkut heistä kuvittelevat kantavansa vastuuta seurakunnasta, vaikka todellisuudessa vain riistokuluttavat työntekijöiden voimavaroja. Heprealaiskirjeen kirjoittaja puhuu heistä: ne, joiden tulisi jo syödä kiinteää ruokaa, juovat yhä maitoa (Hepr. 5:12).

Millainen kristitty sinä olet? Nappi, vetoketju vai tarra?

Olitpa millainen tahansa, uskon että Jumala on kutsunut sinut vastaanottamaan rakkauttaan ja jakamaan sitä eteenpäin. Seurakunnan työntekijöiden tehtävä on tukea kaikenlaisia kristittyjä elämän matkalla, jotta he löytäisivät Jumalan johdatuksen elämäänsä.

Papin työssä huomaa monin tavoin, että jokainen nappi tai pykälä on tärkeä. Yhtenä esimerkkinä nostan esiin satunnaiset keskustelut seurakuntalaisten kanssa. Kerran kirkkoherranvirastolla minua tuli tapaamaan eräs naisihminen, jota en tuntenut entuudestaan. Hän tuli hetken mielijohteesta ja hiukan arastellen. Hän halusi papilta neuvoa erääseen valintatilanteeseen; ei kovin suureen, mutei ihan pieneenkään. Keskustelin hänen kanssaan jonkin aikaa ja sitten ehdotin että rukoilisimme johdatusta. Rukouksen jälkeen tuo ihminen oli silminnähden helpottunut ja hyvin myönteisesti yllättynyt siitä, että seurakunta tarjoaa näin hyvää palvelua ja aivan ilmaiseksi. Ihmettelimme hänen kanssaan yksissä tuumin miksi niin harva tietää tällaisesta mahdollisuudesta tai käyttää sitä hyväkseen.

Turun ja Kaarinan papeilla ei näin kännykkäaikana ole enää henkilökohtaisia päivystysaikoja, mutta Eerikinkatu kolmessa päivystää aina joku pappi maanantaista perjantaisin kello 10-15. Ainakin näinä aikoina pappi on tavattavissa ilman ajanvarausta. Lisäksi papille voi aina soittaa tai lähettää viestin. Jos yksi pappi on kiireinen, toisen tai kolmannen saa usein kiinni.

Papin kanssa keskusteluun ei tarvitse olla syynä suuri kriisi tai elämänmuutos. Arkisemmatkin asiat ovat tärkeitä keskustelunaiheita. Lähde siis rohkeasti liikkeelle! Tuo Jumala mukaan uuteen vuosikymmeneen nappi napilta. Yhteys Jumalaan ja ihmisiin muodostuvat hyvin pienistä asioista, jotka yhdessä muodostavat suuren kokonaisuuden nimeltä seurakunta.

Taivaasta katsottuna ei erota, mitkä ovat nappeja, mitkä vetoketjuja. Tärkeää on, että yhteys on olemassa. Tuon yhteyden perusta ei ole meissä, vaan Jumalassa, joka on napittanut omin käsin koko matkan taivaasta maan päälle.