Seurakunnan naiset, ne todella kääntää sun pään

Evankelisluterilainen seurakunta naisistuu. Nuorten aikuisten ryhmissä kävijöistä valtaosa on noin 25-40 vuotiaita naisia. Toimintaan aktiivisesti osallistuvat miehet ovat useimmiten naimisissa ja pariskunnat osallistuvat toimintaan yhdessä. Muutama rohkea sinkkumieskin on toisinaan illanvietoissa bongattu, mutta heistä harvoin tulee aktiivisia toimijoita ryhmissä. Päätöksenteko ja vastuunkantaminen seurakunnassa on vapaaehtoisina toimivien naisten harteilla ja toisaalta etuoikeus.

Seurakunnan toimintaan osallistuvat naiset ovatkin kirkolle valtava voimavara: he ovat kauniita, viisaita, rohkeita, tunnollisia, hyvin koulutettuja – ja enimmäkseen sinkkuja. Heillä on siis aikaa ja energiaa annettavana vapaaehtoistoimintaan. Myös perheelliset naiset kantavat kortensa kekoon ja ovat kaikkien muiden velvollisuuksiensa ohella mukana järjestämässä ja rakentamassa yhteisiä tapahtumia sekä toimivat aktiivisina keskustelijoina pienryhmissä.

Yksinelämisen kunnioitettava mutta vaikea valinta on osalle kristityistä luonnollinen ja soveltuva. Kuitenkin useimmat kolmikymppiset kristityt haaveilevat puolisosta ja perheestä.

Vaan mistä mies, kun tavallinen kolmikymppinen suomalainen mies ei juuri Jumalaa kaipaa? Hän omistautuu useimmiten työlle, huimapäisille harrastuksille, humalahakuiselle juomiselle ja irtosuhteille, vaikka virallisesti kirkkoon kuuluisikin. Ja yhä harvempi kuuluu. Nuoret miehet ovat innokkaita kirkosta eroajia. He kokevat ettei seurakunnalla ole heille mitään tarjottavaa, eivätkä näin ollen tahdo maksaa kirkollisveroa ”tyhjästä”.

Nuoren naisen on siis monesti tehtävä valinta oman kutsumuksen ja etiikan sekä parisuhteen ja perhe-elämän välillä. Keskiverto, nuorehko suomalainen mies kun ei itse ymmärrä hengellisten asioitten päälle, ja valitettavan usein ei soisi kumppaninsakaan kuuluvan noloksi ja naiiviksi kokemaansa uskonnolliseen yhteisöön. Myös erivät käsitykset siitä mikä on oikein, hyvää, ja sopivaa käytöstä saattavat aiheuttaa tällaisessa parisuhteessa hankaluuksia. Ongelma ei ole mitenkään uusi kristittyjen keskuudessa:

Paavali ottaa ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille kantaa ns. seka-avioliittoihin näin:

”Sitten sanon vielä, en Herran sanana vaan omanani: Jos jollakin veljellä on vaimo, joka ei usko, ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan, miehen ei pidä jättää häntä. Ja jos uskovaisella naisella on aviomies joka ei usko, ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan, vaimon ei pidä jättää miestään. Mies, joka ei usko, on uskovan vaimonsa pyhittämä, ja vaimo, joka ei usko, on uskovan miehensä pyhittämä. Muutenhan teidän lapsenne olisivat epäpuhtaita; nyt he ovat kuitenkin pyhiä. Mutta jos se puoliso joka ei usko, tahtoo erota niin erotkoon.Uskovaa veljeä tai sisarta ei tällaisessa tapauksessa sido mikään pakko.Jumala on kutsunut teidät elämään rauhassa. Ja mistä tiedät, vaimo, voitko pelastaa miehesi? Tai mies, mistä tiedät, voitko pelastaa vaimosi?”

Miten hienoa, käytännöllistä ja elämänläheistä teologiaa!

Missä siis ongelma, miksi sitä kumppania on niin vaikea löytää vaikka kaupunki on yksinäisiä täynnä?

Kuten sanottu, seurakunnan naiset ovat upeita. Ehkä liiankin upeita? He ovat itsenäisiä, omanarvontuntoisia, korkeasti koulutettuja ja henkeviä. Kelpaako heille puolisoksi tavallinen turilas

jonka elämänsisällöksi riittää iso televisio ja kaljasalkku? Vai toisinpäin? Suomalainen nainen on itseriittoisuudessaan monesta miehestä pelottava. Onko uskovainen nainen sitten niin ylivoimainen ilmestys että Teppo Tavis tilaa mielummin itselleen kuin Jumalalle kuuliaisen vaimon vaikkapa Thaimaasta?

Myös maailma on muuttunut Paavalin ajoista: avioliitto koetaan niin valtavana sitoumuksena, että avoliitto, eräänlainen koeaika, on nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus. Ja ne jotka päätyvät menemään naimisiin kevein perustein, usein myös eroavat yhtä kevein perustein. Evankelisluterilaisen kirkon linja käytännössä on, ettei se juuri ohjeista eikä varsinkaan tuomitse yksilöitä rakkauselämään liittyvissä asioissa. Kaikki saavat tulla perhetilanteistaan riippumatta. Tämän voisi luulla olevan valtava vahvuus. Kuitenkin jostain syystä asiaan tiukemmin suhtautuvat seurakunnat (vapaat suunnat, sley, katolilaiset) näyttäisivät keräävän jäsenikseen ihan eri mittakaavassa nuoria ihmisiä, ja vielä tasaisesti yhtä paljon miehiä ja naisia. Ja siitä seuraa että siellä on myös kristinuskon tulevaisuus, eli paljon lapsia.

Tämä onkin mielestäni villakoiran ydin:

kun evankelisluterilaisesta seurakuntatoiminnasta katoavat ensin miehet, on luonnollinen seuraus että syntyvyys vähenee. Seurakunnan nuorten aikuisten toiminnassa tavataan yllättävän vähän lapsiperheitä, vaikka nuorten aikuisten ryhmät (25- 40-vuotiaat) koostuvat juuri niistä ihmisistä joille perheenperustaminen on ajankohtainen asia.

Edellä mainitsin, että onhan siellä seurakunnan nuorissa aikuisissa myös ihania miehiä. Useimmiten he ovat aviomiehiä. Mutta vain harva heistä on isä. Seurakunnassa aktiivisesti toimivat pariskunnat ovat parhaassa lapsentekoiässä, mutta ns. pitkittynyt varhaisnuoruus joka riivaa erityisesti maallistunutta väestöä, näkyy myös meillä. Lapsen”teko”on niin iso juttu, että sitä lykätään mahdollisimman kauan. Usein liian kauan, eli kunnes se ei enää ongelmitta sujukaan. Mutta miksi? Odotetaanko siinä oikeaa, täydellistä hetkeä, seesteistä ja vaurasta elämänvaihetta?

Seurakunnan nuoret aikuiset ovat lähes poikkeuksetta melko vakavaraisia, hyvin työllistyneitä, vastuuntuntoisia ja kunnollisia, he omaavat suhteellisen terveet elämäntavat ja asenteet. Jos tilanne ei silloin ole riittävän hyvä lapsen syntyä, niin koska se on?

Vai onko kyse mukavuudenhalusta? Lapsen saaminen rajoittaa ja pysähdyttää, se pakottaa ihmisen luopumaan itsekkyydestä, jatkuvasta kontrolloimisesta, kohtaamaan oman kuolevaisuutensa , rajallisuutensa ja väistämättömän vanhenemisen.

Vai pitäisikö syyttää taas kerran yhteiskuntaa, syrjiviä työnantajia, korkeita odotuksia suoriutumisesta työelämässä, ylipitkää ja kallista opiskeluaikaa?

Sitä en tiedä, mutta haluan esittää lopuksi kuohuttavan vapaata raamatuntulkintaa. Kertomus on Johanneksen evankeliumista, ja se on lohduttanut minua kun olen tuntenut syyllisyyttä siitä ettei oma rakkaus-ja perhe-elämäni olekaan sujunut aivan kristillisen ohjesäännön mukaisesti.

Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus pysähtyi matkallaan Juudeasta Galileaan Sykar-nimisessä Samarian kaupungissa. Hän tapasi siellä kaivolla samarialaisen naisen, jolta pyysi vettä. Heidän välilleen virisi siinä keskustelu Elämän vedestä. Nainen halusi ehdottomasti saada tätä ihmeellistä vettä, joka olisi ikuisen elämän lähde. Jeesus kehotti häntä hakemaan myös miehensä paikalle. Nainen vastasi ettei hänellä ollut miestä. Tämänhän Jeesus jo tiesi. Hän sanoo näin:

”Totta puhuit: ei sinulla ole miestä. Viisi miestä sinulla on ollut, ja se jonka kanssa nyt elät, ei ole miehesi.Sinä puhuit totta.”

Sen sijaan että Jeesus olisi seuraavaksi alkanut moittimaan useita menetyksiä kokenutta naista avoliitossa(haureudessa) elämisestä, hän paljastaa tälle olevansa Messias, profetioi siitä miten kerran samarialaiset ja juutalaiset tulevat vielä rukoilemaan rinta rinnan, eivät vuorella tai Jerusalemissa, vaan hengessä ja totuudessa. Sen jälkeen nainen lähti kertomaan muille kaupungin asukkaille Jeesuksesta, ja he saapuivat runsain joukoin kuulemaan tätä, uskoivat hänet maailman pelastajaksi ja Jeesus kunnioitti heitä läsnäolollaan peräti kaksi päivää.

Tarkoitus pyhittää keinot. Usko pyhittää epäpyhänkin elämän ja eläjän.

Kolmekymmentäkuusi yötä jouluaattoon on (laskin juuri itse – toivottavasti oikein)

Joulu on jo ovella. Taisi livahtaa jo porstuaankin, jos kauppakeskusten somistuksista jotain voi päätellä. Kävin ensimmäistä kertaa Skanssin kauppakeskuksessa viime maanantaina. Siellä oli täydet jouluvarustelut päällä – joululaulut eivät kyllä tainneet soida, eikä joulupukista näkynyt vilaustakaan. Kauppakeskus oli jopa viihtyisä iltapäivän rauhallisena hetkenä (En mistään hinnasta halua olla siellä jouluruuhkassa).

Seurakunnissakin on valmisteltu joulua jo pitkään. Joidenkin tapahtumien suunnittelu on aloitettu varmaan vuoden alussa, osa on tullut asialistalle syyskauden alettua ja osan pohdinta aloitetaan viimeistään tällä viikolla. Itse en ole juuri valmisteluissa mukana, joten tämä kaikki on valistunutta arvuuttelua.

Mikaelinseurakunnan ensimmäinen jouluaiheinen tapahtuma tapahtumakalenterin mukaan on keskiviikkona 25.11. Lähetysjuhla ja adventtimyyjäiset Paakarlan seurakuntakodissa. Samalla viikolla sarjaa jatkaa lauantaina 28.11. Adventtimyyjäiset Suikkilan srk-kodissa.

Sunnuntaina 29.11. (siis ensi viikolla) vietetäänkin jo adventtisunnuntaita ja aloitetaan kirkkovuosi ensimmäisen adventtisunnuntain messulla Mikaelinkirkossa. Ensimmäisen adventin aiheena on "Kuninkaasi tulee nöyränä". Lapsille on pyhäkoulu kryptassa.

Lisää Mikaelinseurakunnan adventinajan tapahtumia voi bongata seurakunnan kotisivuilta, www.mikaelinseurakunta.fi.

P.S. Nuorten aikuisten joulujuhlan suunnittelua ei ole vielä aloitettu (Aina ne jättää viime tinkaan). Sellainen idea kyllä oli epävirallisesti esillä, että nuoret ja nuoret aikuiset juhlistaisivat adventin aikaa Mannerheimin puistossa makkaran paistolla, kuumalla mehulla ja joululauluilla – ei niin elitistisesti. Laitetaan korvan taakse.

Jumalatonta menoa kouluissa

Äskettäin muuan suomalaisnainen onnistui horjuttamaan kristinuskon vaikutusvaltaa Italiassa voitettuaan oikeudenkäynnin, joka koski ristiinnaulitun kuvien pitämistä esillä maan koulujen seinillä. Oikeus totesi krusifiksit uskonnonvapauslain vastaisiksi ja mahdollisesti lapsia järkyttäviksi. Asian uutisoinnissa syntyi mielikuva kirkosta isona pahana sutena, joka lähettelee uhkauskirjeitä kun sen yksinvaltaa uskalletaan häiritä. Asetelma oli sikäli epäreilun tuntuinen, että juuri kirkot ovat kautta vuosisatojen olleet luomassa niitä koulujärjestelmiä, jotka muodostavat pohjan nykyiselle länsimaiselle sivistykselle.

Kristillisen ja maallisen kulttuurin väliset jännitteet ovat olleet Euroopan arkipäivää jo ainakin 1700-luvulta asti. Eri tavoin on pyritty syrjäyttämään kristinusko muka vanhentuneena, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Ranskan vallankumouksen aikaan haluttiin vaihtaa juutalais-kristillinen seitsenpäiväinen viikko kymmenpäiväiseen, mutta uudistus ei lyönyt läpi, vaikka kymmenjärjestelmä muilta osin saikin jalansijaa. Venäjän vallankumouksen huumassa taas haluttiin romuttaa kirkollinen avioliitto ja korvata se kolhoosielämällä, mutta tämäkään uudistus ei ottanut tuulta purjeisiinsa.

1970-luvun Suomessa ay-liike onnistui survomaan läpi päätöksen eräiden kristillisten arkipyhien siirtämisestä viikonloppuun, mutta myöhemmin ne siirrettiin takaisin perinteisille paikoille. Kari Suomalainen piirsi tuolloin kuvan joulupukista, joka tuli lasten riemuksi vahingossa jo helatorstaina - pahoitellen sekaannusta, ”kun noita pyhiä alvariinsa siirrellään”.

Uusin kotimainen sekularisointitempaus on eräiden turkulaisten koulujen päätös jakaa lukukausi kahteen yhtä pitkään jaksoon, jolloin välitodistusta ei saakaan joulun alla, vaan vasta tammikuun alkupuolella. Tällaisen näennäisen pienimuotoisen muutoksen taustalla on vaikea olla näkemättä pyrkimystä minimoida kristillisen kirkkovuoden vaikutus koulun työjärjestykseen; onhan joulutodistus instituutio, jonka sosiologista merkitystä en uskoisi ammattipedagogien väheksyvän. Vanhojen merkkien valossa uumoilen, että tämäkin uudistus kaatuu vanhempien ja oppilaiden vastustukseen.

Vai kaatuuko? Onko ihmisillä yhä halu taistella kristillisen kulttuuriperinnön puolesta, vai olemmeko vaipuneet apatiaan ja siinä määrin kadottaneet juuremme, että lopultakin
antaudumme tasapäistävälle sekularismille? Onko arvotyhjiö jo niin suuri, että kaikki menee läpi, kunhan ihmisillä on leipää ja sirkushuveja?

Toki myös vähemmistöjen oikeudet tulee ottaa huomioon. Krusifiksin sijoittamista sekulaariin kouluun voidaan mielestäni perustellusti kritisoida. Itse kuitenkin näkisin mielummin krusifiksin ja buddha-patsaan rinta rinnan opettajanpöydällä kuin molempien puuttuvan sieltä. Uskonto on olennainen osa useimpien ihmisten identiteettiä, eikä koululaitoksen tehtävä voi olla sen merkityksen vähätteleminen.

Suomessa kristillisten ainesten karsimista kouluista perustellaan usein muslimien oletetulla suhtautumisella. Muslimejakin on kuitenkin moneen junaan. Tiedän joidenkin paheksuvan jo tonttuaskartelujakin muka kristillisenä perinteenä, vaikka itse emme sitä sellaiseksi miellä. Toisaalta jotkut muslimit tuovat lapsensa mielummin kristilliseen kuin sekulaariin päiväkerhoon, koska siellä on sentään jonkinlainen pyhän kunnioitus. Molemmat asenteet kertovat siitä, että muslimille ei ole olemassa uskonnotonta kulttuuria. Siksi aito kulttuurien kohtaaminen ja suvaitsevaisuus edellyttävät meiltä suomalaisilta, että olemme sinut oman luterilaisen perinteemme kanssa ja ylpeitä siitä.

Kaiken kulttuurin taustalla vaikuttaa jokin arvopohja. Meidän kulttuurimme rakentuu yhtäältä kreikkalais-roomalaisen sivistyksen, toisaalta juutalais-kristillisen uskonnollisuuden varaan. Ennen kaikkea suomalaisen koululaitoksen demokratian peruskivenä on luterilainen vakaumus erilaisten luonnonlahjojen näkemisestä Jumalan antamina kutsumuksina. Meillä ei ole varaa kieltää historiallisia juuriamme, muuten kulttuurimme on tuhon oma. Joskus tuntuu, että kuolinkorahtelu on jo alkanut. Mutta ruohonjuuritasolla, tavallisten ihmisten keskellä huomaa, isien usko kantaa sittenkin - vielä toistaiseksi. Meidän on vain löydettävä toimiva tapa välittää jälkipolville se, minkä itse olemme vanhemmiltamme ja opettajiltamme saaneet.