Tervetuloa tutustumaan!
maanantai 5. joulukuuta 2011
Mikaelilainen-blogi on muuttanut
Mikaelainen-blogi on muuttanut uuteen sijaintiin. Nyt blogiin pääsee suoraan osoitteella http://www.mikaelilainen.fi/.
Tervetuloa tutustumaan!
Tervetuloa tutustumaan!
maanantai 7. marraskuuta 2011
Millaiseen taivaaseen tahtoisit?
Mietin hyvin usein, millaistakohan taivaassa on. Saatan luoda itselleni hyvinkin yksityiskohtaisia mielikuvia siitä, mitä siellä saattaisi tapahtua. Huomaan hiukan häpeileväni tätä harrastusta.
Tuntuu että useimmat uskovatkin ovat kiinnostuneita lähinnä maanpäällisestä elämästä. Tunnustaessani taivaskaipuuni jokapäiväisyyden pelkään leimautuvani todellisuudesta vieraantuneeksi mystikoksi ja vastuuttomaksi arjen ongelmien pakenijaksi.
Uskon kuitenkin, että mielikuvat taivaasta ohjaavat elämäämme maan päällä enemmän kuin usein ymmärrämme. Jotta tietäisi mitä elämältä haluaa, täytyy tietää minne on menossa. Se, mitä odotan maanpäälliseltä elämältä, kertoo paljon siitä, mitä odotan taivaalta - ja toisinipäin. Näin ainakin periaatteessa.
Monella voi olla kuitenkin taivaasta ulkoapäin opittu, stereotyyppinen kuva, johon oma kaipuu ei samastu. Harpulla soittelu, kullatut kadut ja monisiipisten enkelien pällistely ei vastaa ainakaan minun unelmaani ikuisesta elämästä. Jos mielikuvani taivaasta olisi jäänyt sille tasolle, en ehkä olisi niin motivoitunut elämään kristittynä. Jeesushan sanoo, että surkuteltavimpia ovat ne, jotka vain tämän elämän ajaksi panevat toivonsa häneen. Taivastoivo on luovuttamaton osa kristinuskoa.
Olen pyrkinyt pohtimaan taivasta ennakkoluulottomasti: Mitkä nykygospelin helmistä lauletaan Karitsen häiden Suomi-osion avajaispäivänä? Kenet valitsisin tilaisuuden juontajaksi, jos saisin päättää, ja miksi? Kuljetaanko taivaassa henkilöautoilla, junilla, kameleilla vai pelkästään teleportaation avulla? Mitä enkelit tekevät kun heidän ei enää tarvitse taistella pimeyden voimia vastaan? Kasvavatko taivaan havumetsät villinä ja hoitamattomina vai onko ne jalostettu puistoiksi? Nämä kysymykset kiinnostavat minua aidosti, ja monet vastauksista vaikuttavat myös tämänpuoleisiin arvovalintoihini. Ei ole yhdentekevää, mitä taivaasta ajattelemme.
Taivaan luonteen pohtimisen perusdilemma on, että eri ihmiset tuntuvat kaipaavan eri asoita. Nämä erot näkyvät myös siinä, millaisia seurakunnan tilaisuuksien ihmisten mielestä pitäisi olla. Toinen kaipaa rokkia ja revitystä, toinen hienostunutta ja herkkää taide-elämystä. Toinen kaipaa vitsejä kertovia pappeja, ja spontaania huitomista, toiselle lähinnä taivasta oleva elämys on tarkkaan hiottu juhlamessu jossa toimitsijoina on taidemusiikin huippuammattilaisia. Itse en ole koskaan samastunut täysin kumpaankaan näistä ääripäistä, ja olen iloinen saadessani toimia seurakunnassa, jossa molempia näkökulmia arvostetaan.
Olen myös huomannut, että taivaan esimakua voi kokea hyvin monenlaisissa tilanteissa, eikä kokemus riipu kuvailemani kaltaisista ulkoisista seikoista. Kerran eräässä karismaattisessa tilaisuudessa (Nicky Cruzin vierailu Turun Sea Expossa) tunsin Jumalan läsnäolon erityisen voimakkaasti musiikin sävyn vaihtuessa reippaasta renkutuksesta kuorohymniin. Huomasin, että musiikki muistutti aivan ortodoksista liturgiaa. Oivalsin, että tuohon samaan "taivaaseen" kulkee tie niin renkutuksen kuin ikivanhan liturgian kautta. Jumalan läsnäolon ollessa riittävän voimakasta kaikki turha karsiutuu pois: niin hienostelu kuin vitsit, niin itku kuin nauru. Kun Pyhä Henki on yksin ruorissa, ei pyritä noudattamaan kaavaa, muttei myöskään pyritä kaavasta irti. "Kaava" ja "vapaus" ovat sulautuneet yhteen, Jumalan kirkkaudeksi. Jotain sellaista on taivas.
Seurakunnan tilaisuuksien ohella minulla on ollut etuoikeus kokea taivaan esimakua luonnossa, perhejuhlissa, lomamatkoilla ja arjen pienissä rauhan hetkissä. Monia niistä ei ehkä ole tapana nimittää hengellisiksi kokemuksiksi, mutta minulle ne ovat sellaisia. Ajan kuluessa löydän Jumalan läsnäoloa yhä uusista asioista.
Oudointa taivaassa on se, että se tuntuu olevan erityisen lähellä siellä missä sitä vähiten odottaa - ahdistuksen, pelon, sairauden, köyhyyden ja neuvottomuuden keskellä. Taivas kun on aina siellä missä Jeesus on. Kunpa minäkin olisin.
Tuntuu että useimmat uskovatkin ovat kiinnostuneita lähinnä maanpäällisestä elämästä. Tunnustaessani taivaskaipuuni jokapäiväisyyden pelkään leimautuvani todellisuudesta vieraantuneeksi mystikoksi ja vastuuttomaksi arjen ongelmien pakenijaksi.
Uskon kuitenkin, että mielikuvat taivaasta ohjaavat elämäämme maan päällä enemmän kuin usein ymmärrämme. Jotta tietäisi mitä elämältä haluaa, täytyy tietää minne on menossa. Se, mitä odotan maanpäälliseltä elämältä, kertoo paljon siitä, mitä odotan taivaalta - ja toisinipäin. Näin ainakin periaatteessa.
Monella voi olla kuitenkin taivaasta ulkoapäin opittu, stereotyyppinen kuva, johon oma kaipuu ei samastu. Harpulla soittelu, kullatut kadut ja monisiipisten enkelien pällistely ei vastaa ainakaan minun unelmaani ikuisesta elämästä. Jos mielikuvani taivaasta olisi jäänyt sille tasolle, en ehkä olisi niin motivoitunut elämään kristittynä. Jeesushan sanoo, että surkuteltavimpia ovat ne, jotka vain tämän elämän ajaksi panevat toivonsa häneen. Taivastoivo on luovuttamaton osa kristinuskoa.
Olen pyrkinyt pohtimaan taivasta ennakkoluulottomasti: Mitkä nykygospelin helmistä lauletaan Karitsen häiden Suomi-osion avajaispäivänä? Kenet valitsisin tilaisuuden juontajaksi, jos saisin päättää, ja miksi? Kuljetaanko taivaassa henkilöautoilla, junilla, kameleilla vai pelkästään teleportaation avulla? Mitä enkelit tekevät kun heidän ei enää tarvitse taistella pimeyden voimia vastaan? Kasvavatko taivaan havumetsät villinä ja hoitamattomina vai onko ne jalostettu puistoiksi? Nämä kysymykset kiinnostavat minua aidosti, ja monet vastauksista vaikuttavat myös tämänpuoleisiin arvovalintoihini. Ei ole yhdentekevää, mitä taivaasta ajattelemme.
Taivaan luonteen pohtimisen perusdilemma on, että eri ihmiset tuntuvat kaipaavan eri asoita. Nämä erot näkyvät myös siinä, millaisia seurakunnan tilaisuuksien ihmisten mielestä pitäisi olla. Toinen kaipaa rokkia ja revitystä, toinen hienostunutta ja herkkää taide-elämystä. Toinen kaipaa vitsejä kertovia pappeja, ja spontaania huitomista, toiselle lähinnä taivasta oleva elämys on tarkkaan hiottu juhlamessu jossa toimitsijoina on taidemusiikin huippuammattilaisia. Itse en ole koskaan samastunut täysin kumpaankaan näistä ääripäistä, ja olen iloinen saadessani toimia seurakunnassa, jossa molempia näkökulmia arvostetaan.
Olen myös huomannut, että taivaan esimakua voi kokea hyvin monenlaisissa tilanteissa, eikä kokemus riipu kuvailemani kaltaisista ulkoisista seikoista. Kerran eräässä karismaattisessa tilaisuudessa (Nicky Cruzin vierailu Turun Sea Expossa) tunsin Jumalan läsnäolon erityisen voimakkaasti musiikin sävyn vaihtuessa reippaasta renkutuksesta kuorohymniin. Huomasin, että musiikki muistutti aivan ortodoksista liturgiaa. Oivalsin, että tuohon samaan "taivaaseen" kulkee tie niin renkutuksen kuin ikivanhan liturgian kautta. Jumalan läsnäolon ollessa riittävän voimakasta kaikki turha karsiutuu pois: niin hienostelu kuin vitsit, niin itku kuin nauru. Kun Pyhä Henki on yksin ruorissa, ei pyritä noudattamaan kaavaa, muttei myöskään pyritä kaavasta irti. "Kaava" ja "vapaus" ovat sulautuneet yhteen, Jumalan kirkkaudeksi. Jotain sellaista on taivas.
Seurakunnan tilaisuuksien ohella minulla on ollut etuoikeus kokea taivaan esimakua luonnossa, perhejuhlissa, lomamatkoilla ja arjen pienissä rauhan hetkissä. Monia niistä ei ehkä ole tapana nimittää hengellisiksi kokemuksiksi, mutta minulle ne ovat sellaisia. Ajan kuluessa löydän Jumalan läsnäoloa yhä uusista asioista.
Oudointa taivaassa on se, että se tuntuu olevan erityisen lähellä siellä missä sitä vähiten odottaa - ahdistuksen, pelon, sairauden, köyhyyden ja neuvottomuuden keskellä. Taivas kun on aina siellä missä Jeesus on. Kunpa minäkin olisin.
keskiviikko 24. elokuuta 2011
Rajatapauksia
Tähän asti, ei edemmäs! (Job 38:11)
Rajat kiehtovat minua, kaikenlaiset rajat. Olen viime aikoinan tutkinut Googlesta eri valtioiden rajoja. Rajaseutujen asuinalueita leimaa kulttuurien sekoittuminen; pohjois-Ranskassa rakennukset ovat paljon belgialaisempia kuin vaikkapa Nizzassa, joka muistuttaa enemmän Italiaa. Tornion-Haaparannan lisäksi myös Länsi-Euroopassa on useita pikkukaupunkeja, jotka ovat käytännössä yhteen kasvaneet naapurimaan kanssa niin, että rajan voi ylittää lähes huomaamatta. Silti raja on selkeä ja tarkka: Muuttunut asfaltin väri ja liikennemerkkien grafiikka kertovat että raja on ylitetty.
Kriisitilanteessa rajan merkitys kasvaa. Avoin raja voidaan äkkiä sulkea, jolloin väärälle puolen jääneet yrittävät päästä omiensa luo. Tällöin on aina kärsimään joutuvia väliinputoajia: rajaa päivittäin ylittävät työmatkalaiset, pariskunnat ja perheet jotka kuuluvat kahteen maahan.
Apostoli Paavalin mukaan asuinalueiden rajat on piirtänyt Jumala, ei ihminen (Apt 11:26). Ajatus voi tuntua oudolta ja vaikealta hyväksyä. Nykypäivänä yhdistämme Jumalan pikemminkin vapaaseen luontoon, viattomiin eläimiin jotka tepastelevat rajan yli kenenkään välittämättä, jokiin jotka virtaavat maasta toiseen lupaa kysymättä. Eivätkö valtioiden rajat ole luonnottomia, keinotekoisia, ihmisen syntisyyden monumentteja? Jumalahan on kaikille sama.
Raamattu puhuu kuitenkin yllättävän johdonmukaisesti Jumalasta nimenomaan rajojen vetäjänä. Alussa hän veti rajan pimeän ja valon välille, maan ja meren välille, ihmisen ja eläinten välille, miehen ja naisen välille. Ja aina rajoja vetäessään Jumala sanoi: "Näin on hyvä". Myöhemmin Mooseksen saama laki veti rajan siunauksen ja kirouksen välille: tehkää näin, niin teidän käy hyvin. Näin Raamatun suhde villiin luontoon on kaksijakoinen: yhtäältä se on Jumalan hyvää luomakuntaa, mutta villinä ja hallitsemattomana se on alkukaaosta, jossa jonkun pitää sanoa: "Tulkoon valo" ja "Tähän asti, ei edemmäs". Asettaaessaan ihmisen luomakunnan herraksi Jumala velvoitti ihmisen asettamaan rajoja, sillä ilman rajoja luomakunta ei ole "hyvä". Ja valtioiden rajathan piirretään rauhansopimuksen, ei sodanjulistuksen yhteydessä.
Nykyään on unohdettu että rajat ovat hyvä asia. Moni vanhempi ei osaa tai uskalla asettaa lapselle rajoja. Meidän aikuisten on monesti vaikea asettaa niitä itsellemmekään. Kaikki on suhteellista, tilannekohtaista. Kun ääriviivat hämärtyvät, maailman kauneus katoaa surrealistiseen kaaokseen, jossa mikään ei ole kunnolla mitään.
Rajoja tarvitaan. Ja silti, tai juuri siksi, rajatapaukset kiehtovat minua. Ihmisten lainsäädäntö ei aina tee oikeutta rajaseuduille. Sosiaalitukien rajan ulkopuolelle jää aina ihmisiä jotka syystä kokevat epäoikeudenmukaisuutta. Kahden eri uskonnon ja/tai kulttuurin piirissä kasvanutta ihmistä vieroksutaan usein molemmissa kotimaissaan. Ja joskus tarvitaan maalaisjärkeä ja rohkeutta ylittää raja, joka ei Jumalan silmissä kuljekaan siellä mihin ihminen on sen piirtänyt.
Jotkut rajat ovat myös pysyvämpiä kuin toiset; Paavali puhui myös Jumalan asettamista "määräajoista". Eurooppaan viime vuosikymmeninä syntyneet uudet rajat ovat kuitenkin lähes kaikki vuosisatoja vanhoja, jotka vain on otettu uudelleen käyttöön. Mitä vanhempi raja on, sitä suurempi on riski, että sen muuttamiselle on odottamattomia, syvältäluotaavia vaikutuksia.
Miten kristityn tulisi suhtautua rajoihin? Nyrkkisääntönä voidaan pitää seuraavaa sananlaskua, oli sitten kyse valtioiden rajoista, parisuhde-etiikasta tai siitä näkymättömästä mutta todellisesta oikean ja väärän rajasta, joka aina kulkee arjen keskellä, missä olemmekin:
Älä siirrä vanhaa rajapyykkiä äläkä tunkeudu orpojen pelloille, sillä heillä on väkevä puolustaja, joka ajaa heidän asiaansa sinua vastaan. (Snl. 23:10-11)
lauantai 21. toukokuuta 2011
Tuomiopäivä on tullut
Rapakon takana muua Harold Camping on laskenut, että ylöstempaus ja viimeinen tuomio alkaisivat tänään 21. toukokuuta 2011, ja lokakuuhun mennessä koko planeetta olisi hiilenä. Toistaiseksi näyttää siltä että hän on erehtynyt. Ehkä tätä lukiessasi asia on varmistunut.
En silti menisi sanomaan, että ottakaa lunkisti, kaikki on hyvin. Viime aikoina kaikki ei ole mennyt kuin Strömsössä. Pyrkimykset kohti maailmanrauhaa ja luonnon suojelemista ihmisen ahneudelta tuntuvat kerta toisensa jälkeen valuvan hiekkaan. Monellakin maallisellakin mittapuulla katsottuna maailman tulevaisuus näyttää varsin lohduttomalta.
Kukaan ei myöskään voi kiistää, että Raamatussa puhutaan Jumalan tuomiosta ja lopunaikojen koettelemuksista. Kyse on sen verran keskeisetä teemasta, että sivuutamme sen olankohautuksella, meillä ei ole oikeutta kutsua itseämme kristityiksi. Jokaisen Kristityn nimeä kantavan tulisi kysellä itseltään: Kenet Jumala Raamatun mukaan tuomitsee, milloin, millä tavalla ja miksi? Seuraavassa muutamia ajatuksia aiheeseen liittyen.
Jeesus ilmaisee selkeästi, ettei kukaan tiedä hetkeä, jolloin taivaiden voimat järkkyvät ja Hän, Ihmisen Poika, tulee kunniassaan (Matt 24). Voimme silti ennakoida hetken lähestymisen maailman tapahtumien perusteella. Esimerkiksi maanjäristysten ja sotien lisääntyminen ja kaikenkarvaisten populistijeesusten esiinmarssi on siis Ison Kirjan mukaan lopun alkua. Europan unioni näyttäisi vastaavan hyvin Danielin kirjan kuvausta viimeisestä, heikkojen ja vahvojen maiden yhteenliittymästä; vaikka tämän kytkeminen Jeesuksen ennustuksiin onkin ehkä epävarmemmalla pohjalla, se on joka tapauksessa esimerkki siitä, miten paljon Raamatussa on ennustuksia lopun ajoista.
Ilmestyskirjassa puhutaan kirjojen avaamisesta ja tekojen mukaan tuomitsemisesta. Jeesuskin puhuu "vuohien" ja "lampaiden" tuomitsemisesta tekojen mukaan. Helposti syntyy vaikutelma, että Jeesuksen armo ei enää olisi voimassa tuomiopäivänä, vaan palattaisiin takaisin lain alle. Näin ei Raamattu kuitenkaan opeta. Ensinnäkin, tuomiovalta on Jeesuksella itsellään, hänellä joka rakasti meitä ja sovitti syntimme (Room 8:34). Toisekseen, tuomion perusteina eivät ole ihmisten teot, vaan se millaisia he ovat ("vuohia" vai "lampaita"). Se, millaisia olemme, riippuu taas suhteestamme Jeesukseen: olenko uusi luomus, syntynyt uudesti ylhäältä?
Johanneksen evankeliumin kuvaus Jumalan tuomiosta on puhuttelevan erilainen kuin moni muu Raamatun teksti. Siinä tuomiosta puhutaan jo tapahtuneena asiana: "Joka ei usko [Jeesukseen], on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan" (Joh. 3:18). Johanneksen evankeliumissa ylipäätään kaikki tuodaan nykyhetkeen: ylösnousemus ei tapahdu vaan aikojen lopulla, vaan Jeesus on jo lähtökohtaisesti "ylösnousemus ja elämä".
Johanneksen Sana tulee lähelle. Pelottavan lähelle. Tuomion sijoittaminen tulevaisuuteen, vaikka läheiseenkin, on lopulta asian ulkoistamista, vastuun pakenemista, Jumalan kasvojen karttamista. Mutta Jumala panee meidät tilille nyt ja tässä. Hän kysyy, tahdonko tänään uskoa syntini anteeksi Jeesuksen tähden. Tämä on kysymyksistä tärkein, se ratkaisee kaiken, tässä elämässä ja tulevassa.
Edustan sitä näkemystä, että varsinaisessa mielessä tämä kysymys kysytään meiltä vain kerran. Yhtäältä, vasta kun olen ymmärtänyt kysymyksen merkityksen, voin todellisesti vastata siihen. Ihminen, joka hylkää Jeesuksen ymmärtämättä kuka Jeesus on, ei siis ole todellisuudessa hylännyt häntä - ainakaan vielä. Toisaalta jokainen, joka on kerran ymmärtänyt Jeesuksen merkityksen ja ottanut hänet vastaan, on "jo siirtynyt kuolemasta elämään" (Joh. 5:24). Mikään ei voi silloin erottaa Jumalan rakkaudesta.
Joko sinun tuomiopäiväsi on tullut?
En silti menisi sanomaan, että ottakaa lunkisti, kaikki on hyvin. Viime aikoina kaikki ei ole mennyt kuin Strömsössä. Pyrkimykset kohti maailmanrauhaa ja luonnon suojelemista ihmisen ahneudelta tuntuvat kerta toisensa jälkeen valuvan hiekkaan. Monellakin maallisellakin mittapuulla katsottuna maailman tulevaisuus näyttää varsin lohduttomalta.
Kukaan ei myöskään voi kiistää, että Raamatussa puhutaan Jumalan tuomiosta ja lopunaikojen koettelemuksista. Kyse on sen verran keskeisetä teemasta, että sivuutamme sen olankohautuksella, meillä ei ole oikeutta kutsua itseämme kristityiksi. Jokaisen Kristityn nimeä kantavan tulisi kysellä itseltään: Kenet Jumala Raamatun mukaan tuomitsee, milloin, millä tavalla ja miksi? Seuraavassa muutamia ajatuksia aiheeseen liittyen.
Jeesus ilmaisee selkeästi, ettei kukaan tiedä hetkeä, jolloin taivaiden voimat järkkyvät ja Hän, Ihmisen Poika, tulee kunniassaan (Matt 24). Voimme silti ennakoida hetken lähestymisen maailman tapahtumien perusteella. Esimerkiksi maanjäristysten ja sotien lisääntyminen ja kaikenkarvaisten populistijeesusten esiinmarssi on siis Ison Kirjan mukaan lopun alkua. Europan unioni näyttäisi vastaavan hyvin Danielin kirjan kuvausta viimeisestä, heikkojen ja vahvojen maiden yhteenliittymästä; vaikka tämän kytkeminen Jeesuksen ennustuksiin onkin ehkä epävarmemmalla pohjalla, se on joka tapauksessa esimerkki siitä, miten paljon Raamatussa on ennustuksia lopun ajoista.
Ilmestyskirjassa puhutaan kirjojen avaamisesta ja tekojen mukaan tuomitsemisesta. Jeesuskin puhuu "vuohien" ja "lampaiden" tuomitsemisesta tekojen mukaan. Helposti syntyy vaikutelma, että Jeesuksen armo ei enää olisi voimassa tuomiopäivänä, vaan palattaisiin takaisin lain alle. Näin ei Raamattu kuitenkaan opeta. Ensinnäkin, tuomiovalta on Jeesuksella itsellään, hänellä joka rakasti meitä ja sovitti syntimme (Room 8:34). Toisekseen, tuomion perusteina eivät ole ihmisten teot, vaan se millaisia he ovat ("vuohia" vai "lampaita"). Se, millaisia olemme, riippuu taas suhteestamme Jeesukseen: olenko uusi luomus, syntynyt uudesti ylhäältä?
Johanneksen evankeliumin kuvaus Jumalan tuomiosta on puhuttelevan erilainen kuin moni muu Raamatun teksti. Siinä tuomiosta puhutaan jo tapahtuneena asiana: "Joka ei usko [Jeesukseen], on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan" (Joh. 3:18). Johanneksen evankeliumissa ylipäätään kaikki tuodaan nykyhetkeen: ylösnousemus ei tapahdu vaan aikojen lopulla, vaan Jeesus on jo lähtökohtaisesti "ylösnousemus ja elämä".
Johanneksen Sana tulee lähelle. Pelottavan lähelle. Tuomion sijoittaminen tulevaisuuteen, vaikka läheiseenkin, on lopulta asian ulkoistamista, vastuun pakenemista, Jumalan kasvojen karttamista. Mutta Jumala panee meidät tilille nyt ja tässä. Hän kysyy, tahdonko tänään uskoa syntini anteeksi Jeesuksen tähden. Tämä on kysymyksistä tärkein, se ratkaisee kaiken, tässä elämässä ja tulevassa.
Edustan sitä näkemystä, että varsinaisessa mielessä tämä kysymys kysytään meiltä vain kerran. Yhtäältä, vasta kun olen ymmärtänyt kysymyksen merkityksen, voin todellisesti vastata siihen. Ihminen, joka hylkää Jeesuksen ymmärtämättä kuka Jeesus on, ei siis ole todellisuudessa hylännyt häntä - ainakaan vielä. Toisaalta jokainen, joka on kerran ymmärtänyt Jeesuksen merkityksen ja ottanut hänet vastaan, on "jo siirtynyt kuolemasta elämään" (Joh. 5:24). Mikään ei voi silloin erottaa Jumalan rakkaudesta.
Joko sinun tuomiopäiväsi on tullut?
maanantai 14. maaliskuuta 2011
"Jos 500 tykkää, seuraan Jeesusta"
Facebookin puolella kyseltiin, paljastanko mainostamani saarnan aiheita blogissa, vai pitäisikö ensin perustaa facebook-sivu ja odottaa viittäsataa "tykkäämistä". Houkutus tykkäämisten kalasteluun on kieltämättä kova; olisihan se trendikästä - mukavaa tulla tykätyksi. :)
Saarnatekstin puhuttelussa kuitenkin tuntuu, ettei Jeesus juurikaan kalastellut ihmisten tykkäämisiä - "Mene pois, Saatana!" hän sanoi läheiselle ystävälleen Pietarille. Ihmisiä Jeesus kalasteli kylläkin, kuten Pietarikin myöhemmin. Jos Jeesus olisi perustanut facebook-sivun "Jos 500 tykkää, menen ristille kuolemaan", olisi varmaan homma jäänyt puolitiehen, ainakin Pietarin reaktiosta päätellen: "Jumala varjelkoon, sitä ei saa tapahtua!" Tai toisaalta, ehkä tykkäämisiä olisi piisannut, jos fariseukset, kirjanoppineet ja roomalaiset vallanpitäjät olisivat niitä klikkailleet - ja sitten pesseet kätensä virtuaalisesta ristiinnaulitsemisestaan.
No, tykkäsitte tai ette, tässä ovat lyhyesti kolme kompastuskiveä Jumalan tahdon seuraamisen tiellä, joista Pietarin ja Jeesuksen kiivas sananvaihto meille todistaa:
1) Väärät kuvitelmat siitä, että Jumalan tahdon seuraaminen tarkoittaisi voittoisan, eheän ja rauhallisen tuntuista tietä, ja että muutkin helposti ymmärtäisivät, että tämä ihminen palvelee nyt kokosydämisesti Jumalaa. Päinvastoin, Jumalan tahdon tekeminen aiheuttaa usein jännitteitä ihmissuhteisiin, sisäisiä ristiriitoja, käytännön ongelmia - ja kärsimystä.
2) Vääränlainen riippuvuus toisista ihmisistä. On myös oikeanlaista riippuvuutta, johon meidät on luotu, ja Jumala käyttää toisia ihmisiä välikappaleinaan monin tavoin. Mutta hyvää tarkoittava lähimmäinen voi olla myös tahattomasti paholaisen välikappale, kuten Pietari. Siksi on mentävä erämaahan, eli nollattava muut äänet, kuullakseen Jumalan kutsun.
3) Järkeily. Järki on Jumalan lahja, mutta hengellisissä asioissa se on palvelija, ei herra. Ei voi päätellä järjellä, kutsuuko Jumala esim. lähtemään Sendain maanjäristysalueelle. Yhtäältä hätä siellä on suuri, toisaalta ulkoministeriön tiedotteet sanovat: älä lähde. Mutta Jumalan kutsu ei voi perustua riskienhallintaan ja järkiperusteisiin, toisaalta ei myöskään tunteisiin. Järki ja tunteet on panna hetkeksi sivuun, jotta kuulisi Jumalan äänen.
Lyhyesti: jos haluaa oppia elämään enemmän Jumalan johdatuksessa, ei kannata jäädä odottamaan tykkäämisiä.
Saarnatekstin puhuttelussa kuitenkin tuntuu, ettei Jeesus juurikaan kalastellut ihmisten tykkäämisiä - "Mene pois, Saatana!" hän sanoi läheiselle ystävälleen Pietarille. Ihmisiä Jeesus kalasteli kylläkin, kuten Pietarikin myöhemmin. Jos Jeesus olisi perustanut facebook-sivun "Jos 500 tykkää, menen ristille kuolemaan", olisi varmaan homma jäänyt puolitiehen, ainakin Pietarin reaktiosta päätellen: "Jumala varjelkoon, sitä ei saa tapahtua!" Tai toisaalta, ehkä tykkäämisiä olisi piisannut, jos fariseukset, kirjanoppineet ja roomalaiset vallanpitäjät olisivat niitä klikkailleet - ja sitten pesseet kätensä virtuaalisesta ristiinnaulitsemisestaan.
No, tykkäsitte tai ette, tässä ovat lyhyesti kolme kompastuskiveä Jumalan tahdon seuraamisen tiellä, joista Pietarin ja Jeesuksen kiivas sananvaihto meille todistaa:
1) Väärät kuvitelmat siitä, että Jumalan tahdon seuraaminen tarkoittaisi voittoisan, eheän ja rauhallisen tuntuista tietä, ja että muutkin helposti ymmärtäisivät, että tämä ihminen palvelee nyt kokosydämisesti Jumalaa. Päinvastoin, Jumalan tahdon tekeminen aiheuttaa usein jännitteitä ihmissuhteisiin, sisäisiä ristiriitoja, käytännön ongelmia - ja kärsimystä.
2) Vääränlainen riippuvuus toisista ihmisistä. On myös oikeanlaista riippuvuutta, johon meidät on luotu, ja Jumala käyttää toisia ihmisiä välikappaleinaan monin tavoin. Mutta hyvää tarkoittava lähimmäinen voi olla myös tahattomasti paholaisen välikappale, kuten Pietari. Siksi on mentävä erämaahan, eli nollattava muut äänet, kuullakseen Jumalan kutsun.
3) Järkeily. Järki on Jumalan lahja, mutta hengellisissä asioissa se on palvelija, ei herra. Ei voi päätellä järjellä, kutsuuko Jumala esim. lähtemään Sendain maanjäristysalueelle. Yhtäältä hätä siellä on suuri, toisaalta ulkoministeriön tiedotteet sanovat: älä lähde. Mutta Jumalan kutsu ei voi perustua riskienhallintaan ja järkiperusteisiin, toisaalta ei myöskään tunteisiin. Järki ja tunteet on panna hetkeksi sivuun, jotta kuulisi Jumalan äänen.
Lyhyesti: jos haluaa oppia elämään enemmän Jumalan johdatuksessa, ei kannata jäädä odottamaan tykkäämisiä.
torstai 3. helmikuuta 2011
Älä koske!
Kävin kertauksen vuoksi taas ensiapukurssin. Kurssilla terveydenhoitaja ja sairaankuljetusmestari kertoivat yhtäpitävästi ihmisten varovaisuudesta onnettomuuspaikalla. Kumpikin oli joskus tajutonta ihmistä auttaessaan saanut kuulla yleisöltä hätääntyneitä ja jopa vihaisia kommentteja: "Ei siihen saa koskea! Oletko muka joku lääkäri? Ambulanssi tulee ihan kohta!" Mutta moni on kuollut turhaan siksi, ettei kukaan ole uskaltanut sen verran koskea, että olisi nostanut tajuttoman leukaa ylös ja kääntänyt häntä kyljelleen, jotta henki kulkisi.
Mutta ihmisille on tärkeämpää olla tekemättä virheitä kuin auttaa senkin uhalla, että saattaa toimia väärin. Kun ei koske, ei joudu ainakaan syynalaiseksi. Ihmisten silmissä nimittäin. Jumalan silmissä voi olla toisin.
Jeesuksen ajan Juudeassakin ajateltiin, että koskeminen oli vaarallista. Tuntematonta ihmistä ei autettu, koska jos hän oli ei-juutalainen, hänen koskemisensa saastuttaisi. Ja juutalaiseenkin koskeminen saastuttaisi, jos hän olisi jo kuollut. Varminta oli mennä ohi.
Jeesus ei kuitenkaan epäröinyt koskea ihmisiin. Ja hän antoi kaikenlaisten ihmisten koskea itseensä. Hänelle kontaktin saaminen toisiin ihmiseen kuin ihmiseen oli kaikkien hyvien tekojen lähtökohta. Hänet oli lähetetty koskemaan - ja parantamaan kosketuksellaan.
Jeesuksen seuraajat eivät olleet yhtä innokkaita luopumaan ajatuksesta, että pyhyyttä ylläpidettiin välttämällä kosketusta. Paavali nuhtelikin Kolossalaisia tästä asiasta: "Miksi te, ikäänkuin eläisitte maailmassa, sallitte määrätä itsellenne säädöksiä: "Älä tartu, älä maista, älä koske!" (Kolossalaiskirje 2:20-21)
Jeesus antoi uudenlaisen mallin oikeasta elämästä: "Elä rohkeasti! Älä pelkää tehdä virheitä! Älä pelkää rakastaa!" Hän sovitti syntimme, ja poisti näin pohjan siltä pelolta, että virheidemme takia joutuisimme syynalaiseksi. Näin hän vapautti meidät ajattelemaan lähimmäisemme parasta virheitä pelkäämättä.
Meidän kannattaisi ottaa Jeesuksen mielenlaatu esikuvaksi onnettomuustilanteissa toimimiseen. Ei olla niitä pappeja ja leeviläisiä, jotka ohittivat henkihieverissä olevan ihmisen uskaltamatta auttaa. (Nykyään nämä ehkä soittaisivat kännykällä, että ohitin viisi kilometriä sitten jonkun tajuttoman, menkääpä katsomaan mikä sillä on hätänä...)
On parempi olla kuin laupias samarialainen, hän joka auttoi. Sellaiseen lähimmäisyyteen Raamattu meitä kutsuu.
Ja ensiapukurssi.
Mutta ihmisille on tärkeämpää olla tekemättä virheitä kuin auttaa senkin uhalla, että saattaa toimia väärin. Kun ei koske, ei joudu ainakaan syynalaiseksi. Ihmisten silmissä nimittäin. Jumalan silmissä voi olla toisin.
Jeesuksen ajan Juudeassakin ajateltiin, että koskeminen oli vaarallista. Tuntematonta ihmistä ei autettu, koska jos hän oli ei-juutalainen, hänen koskemisensa saastuttaisi. Ja juutalaiseenkin koskeminen saastuttaisi, jos hän olisi jo kuollut. Varminta oli mennä ohi.
Jeesus ei kuitenkaan epäröinyt koskea ihmisiin. Ja hän antoi kaikenlaisten ihmisten koskea itseensä. Hänelle kontaktin saaminen toisiin ihmiseen kuin ihmiseen oli kaikkien hyvien tekojen lähtökohta. Hänet oli lähetetty koskemaan - ja parantamaan kosketuksellaan.
Jeesuksen seuraajat eivät olleet yhtä innokkaita luopumaan ajatuksesta, että pyhyyttä ylläpidettiin välttämällä kosketusta. Paavali nuhtelikin Kolossalaisia tästä asiasta: "Miksi te, ikäänkuin eläisitte maailmassa, sallitte määrätä itsellenne säädöksiä: "Älä tartu, älä maista, älä koske!" (Kolossalaiskirje 2:20-21)
Jeesus antoi uudenlaisen mallin oikeasta elämästä: "Elä rohkeasti! Älä pelkää tehdä virheitä! Älä pelkää rakastaa!" Hän sovitti syntimme, ja poisti näin pohjan siltä pelolta, että virheidemme takia joutuisimme syynalaiseksi. Näin hän vapautti meidät ajattelemaan lähimmäisemme parasta virheitä pelkäämättä.
Meidän kannattaisi ottaa Jeesuksen mielenlaatu esikuvaksi onnettomuustilanteissa toimimiseen. Ei olla niitä pappeja ja leeviläisiä, jotka ohittivat henkihieverissä olevan ihmisen uskaltamatta auttaa. (Nykyään nämä ehkä soittaisivat kännykällä, että ohitin viisi kilometriä sitten jonkun tajuttoman, menkääpä katsomaan mikä sillä on hätänä...)
On parempi olla kuin laupias samarialainen, hän joka auttoi. Sellaiseen lähimmäisyyteen Raamattu meitä kutsuu.
Ja ensiapukurssi.
lauantai 11. joulukuuta 2010
Ei tilaa majapaikassa
Tutussa joululaulussa puhutaan enkelparvesta, joka menee katsomaan "rakkautta suurinta". Pieni Jeesus-lapsi, ja ennen kaikkea se elämäntehtävä, joka hänellä oli edessä, kertoo meille rakkaudesta, joka ei ole tästä maailmasta, mutta joka tuli maailmaan.
Sanotaan, että rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Tämä vastakohta näkyy myös jouluevankeliumissa. Olen joskus erehtynyt sanomaan, ettei jouluevankeliumissa puhuta lainkaan synnistä. Synti-sanaa ei kylläkään mainita, mutta tuttuun keromukseen sisältyvät sanat, joiden traagisuutta emme ehkä ole täysin sisäistäneet: "Heille ei ollut sijaa majapaikassa". Lause kertoo suurimmasta mahdollisesta synnistä, välinpitämättömyydestä. Se kertoo silmien sulkemisesta inhimilliseltä hädältä ja humanitaarisen avun torjumisen teknisin perustein. Jonkun majatalon jossain nurkassa olisi varmasti ollut Marialle tilaa, mutta kun täyttä oli silloin kun isäntä sanoi että enempää ei oteta.
Miten me suhtaudumme inhimilliseen hätään? Laulamme lapsen tyhjistä käsistä ihanista, mutta tunnemmeko lapsen sen, kun hän tänään lähestyy meitä?
Kysymyksen tuominen nykypäivään voi olla vaikeampaa kuin luulemme. Tänään (11.12.) oli Turun Sanomissa mielenkiintoinen artikkeli, jossa kyseenalaistettiin vallitseva yksiviivainen näkökulma Hitlerin juutalaisholokaustiin. Yleensähän ajattelemme Hitleriä ja hänen hallintoaan yksin syypäänä kansanmurhaan. Artikkelissa tuli kuitenkin esille, että Hitlerin alkuperäinen suunnitelma ei ollut hävittää juutalaisia, vaan karkoittaa heidät Saksasta. Pakenevia juutalaisia ei kuitenkaan otettu ulkomailla avosylin vastaan, sillä juutalaisiin suhtauduttiin nihkeästi kaikkialla länsimaissa. Heillä ei ollut tilaa majapaikassa, niin kuin ei Vapahtajallakaan - niinpä Vapahtajamme tavoin Saksaan palautetut juutalaiset kohtasivat hirvittävän kärsimyksen ja kuoleman, tämän maailman vallanpitäjien pestessä kätensä.
Kenties vielä kiusallisempi on kysymys, miten suhtaudumme oman aikamme majapaikan etsijöihin. Ihmisten arvot ovat koventuneet, ja pakolaispolitiikka on monissa maissa tiukentunut kerta toisensa jälkeen. Traagisinta on minusta se, että monet kristillishenkisiksi mielletyt puolueet ajavat avoimesti ja surutta "ei tilaa majapaikassa"-politiikkaansa monenlaisiin järkiperusteisiin vedoten. Mutta olivat perusteet mitkä tahansa, aina kun yksikin ihminen käännytetään pois maastamme ja joutuu sentähden tapetuksi, hänen "verensä tulee meidän päälleemme".
Moni suomalainen on herännyt vieroksumaan kaupallista, pintapuolista joulunviettoa, ja etsii todellista joulua muun muassa kirkon tilaisuuksista. Ylistyslaulu rakkaudesta suurimmalle jää kuitenkin tyhjäksi huulten liikutteluksi, jos sydämemme ei ota vastaan todellista Jeesusta. Tämä todellinen Jeesus tulee luoksemme tänäänkin usein köyhänä, nälkää näkevänä, pelokaana ja ahdistuneena lähimmäisenä. Onko meidän sydämessämme tilaa hänelle?
Sanotaan, että rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Tämä vastakohta näkyy myös jouluevankeliumissa. Olen joskus erehtynyt sanomaan, ettei jouluevankeliumissa puhuta lainkaan synnistä. Synti-sanaa ei kylläkään mainita, mutta tuttuun keromukseen sisältyvät sanat, joiden traagisuutta emme ehkä ole täysin sisäistäneet: "Heille ei ollut sijaa majapaikassa". Lause kertoo suurimmasta mahdollisesta synnistä, välinpitämättömyydestä. Se kertoo silmien sulkemisesta inhimilliseltä hädältä ja humanitaarisen avun torjumisen teknisin perustein. Jonkun majatalon jossain nurkassa olisi varmasti ollut Marialle tilaa, mutta kun täyttä oli silloin kun isäntä sanoi että enempää ei oteta.
Miten me suhtaudumme inhimilliseen hätään? Laulamme lapsen tyhjistä käsistä ihanista, mutta tunnemmeko lapsen sen, kun hän tänään lähestyy meitä?
Kysymyksen tuominen nykypäivään voi olla vaikeampaa kuin luulemme. Tänään (11.12.) oli Turun Sanomissa mielenkiintoinen artikkeli, jossa kyseenalaistettiin vallitseva yksiviivainen näkökulma Hitlerin juutalaisholokaustiin. Yleensähän ajattelemme Hitleriä ja hänen hallintoaan yksin syypäänä kansanmurhaan. Artikkelissa tuli kuitenkin esille, että Hitlerin alkuperäinen suunnitelma ei ollut hävittää juutalaisia, vaan karkoittaa heidät Saksasta. Pakenevia juutalaisia ei kuitenkaan otettu ulkomailla avosylin vastaan, sillä juutalaisiin suhtauduttiin nihkeästi kaikkialla länsimaissa. Heillä ei ollut tilaa majapaikassa, niin kuin ei Vapahtajallakaan - niinpä Vapahtajamme tavoin Saksaan palautetut juutalaiset kohtasivat hirvittävän kärsimyksen ja kuoleman, tämän maailman vallanpitäjien pestessä kätensä.
Kenties vielä kiusallisempi on kysymys, miten suhtaudumme oman aikamme majapaikan etsijöihin. Ihmisten arvot ovat koventuneet, ja pakolaispolitiikka on monissa maissa tiukentunut kerta toisensa jälkeen. Traagisinta on minusta se, että monet kristillishenkisiksi mielletyt puolueet ajavat avoimesti ja surutta "ei tilaa majapaikassa"-politiikkaansa monenlaisiin järkiperusteisiin vedoten. Mutta olivat perusteet mitkä tahansa, aina kun yksikin ihminen käännytetään pois maastamme ja joutuu sentähden tapetuksi, hänen "verensä tulee meidän päälleemme".
Moni suomalainen on herännyt vieroksumaan kaupallista, pintapuolista joulunviettoa, ja etsii todellista joulua muun muassa kirkon tilaisuuksista. Ylistyslaulu rakkaudesta suurimmalle jää kuitenkin tyhjäksi huulten liikutteluksi, jos sydämemme ei ota vastaan todellista Jeesusta. Tämä todellinen Jeesus tulee luoksemme tänäänkin usein köyhänä, nälkää näkevänä, pelokaana ja ahdistuneena lähimmäisenä. Onko meidän sydämessämme tilaa hänelle?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
