Rajatapauksia

Tähän asti, ei edemmäs! (Job 38:11)

Rajat kiehtovat minua, kaikenlaiset rajat. Olen viime aikoinan tutkinut Googlesta eri valtioiden rajoja. Rajaseutujen asuinalueita leimaa kulttuurien sekoittuminen; pohjois-Ranskassa rakennukset ovat paljon belgialaisempia kuin vaikkapa Nizzassa, joka muistuttaa enemmän Italiaa. Tornion-Haaparannan lisäksi myös Länsi-Euroopassa on useita pikkukaupunkeja, jotka ovat käytännössä yhteen kasvaneet naapurimaan kanssa niin, että rajan voi ylittää lähes huomaamatta. Silti raja on selkeä ja tarkka: Muuttunut asfaltin väri ja liikennemerkkien grafiikka kertovat että raja on ylitetty.

Kriisitilanteessa rajan merkitys kasvaa. Avoin raja voidaan äkkiä sulkea, jolloin väärälle puolen jääneet yrittävät päästä omiensa luo. Tällöin on aina kärsimään joutuvia väliinputoajia: rajaa päivittäin ylittävät työmatkalaiset, pariskunnat ja perheet jotka kuuluvat kahteen maahan.

Apostoli Paavalin mukaan asuinalueiden rajat on piirtänyt Jumala, ei ihminen (Apt 11:26). Ajatus voi tuntua oudolta ja vaikealta hyväksyä. Nykypäivänä yhdistämme Jumalan pikemminkin vapaaseen luontoon, viattomiin eläimiin jotka tepastelevat rajan yli kenenkään välittämättä, jokiin jotka virtaavat maasta toiseen lupaa kysymättä. Eivätkö valtioiden rajat ole luonnottomia, keinotekoisia, ihmisen syntisyyden monumentteja? Jumalahan on kaikille sama.

Raamattu puhuu kuitenkin yllättävän johdonmukaisesti Jumalasta nimenomaan rajojen vetäjänä. Alussa hän veti rajan pimeän ja valon välille, maan ja meren välille, ihmisen ja eläinten välille, miehen ja naisen välille. Ja aina rajoja vetäessään Jumala sanoi: "Näin on hyvä". Myöhemmin Mooseksen saama laki veti rajan siunauksen ja kirouksen välille: tehkää näin, niin teidän käy hyvin. Näin Raamatun suhde villiin luontoon on kaksijakoinen: yhtäältä se on Jumalan hyvää luomakuntaa, mutta villinä ja hallitsemattomana se on alkukaaosta, jossa jonkun pitää sanoa: "Tulkoon valo" ja "Tähän asti, ei edemmäs". Asettaaessaan ihmisen luomakunnan herraksi Jumala velvoitti ihmisen asettamaan rajoja, sillä ilman rajoja luomakunta ei ole "hyvä". Ja valtioiden rajathan piirretään rauhansopimuksen, ei sodanjulistuksen yhteydessä.

Nykyään on unohdettu että rajat ovat hyvä asia. Moni vanhempi ei osaa tai uskalla asettaa lapselle rajoja. Meidän aikuisten on monesti vaikea asettaa niitä itsellemmekään. Kaikki on suhteellista, tilannekohtaista. Kun ääriviivat hämärtyvät, maailman kauneus katoaa surrealistiseen kaaokseen, jossa mikään ei ole kunnolla mitään.

Rajoja tarvitaan. Ja silti, tai juuri siksi, rajatapaukset kiehtovat minua. Ihmisten lainsäädäntö ei aina tee oikeutta rajaseuduille. Sosiaalitukien rajan ulkopuolelle jää aina ihmisiä jotka syystä kokevat epäoikeudenmukaisuutta. Kahden eri uskonnon ja/tai kulttuurin piirissä kasvanutta ihmistä vieroksutaan usein molemmissa kotimaissaan. Ja joskus tarvitaan maalaisjärkeä ja rohkeutta ylittää raja, joka ei Jumalan silmissä kuljekaan siellä mihin ihminen on sen piirtänyt.

Jotkut rajat ovat myös pysyvämpiä kuin toiset; Paavali puhui myös Jumalan asettamista "määräajoista". Eurooppaan viime vuosikymmeninä syntyneet uudet rajat ovat kuitenkin lähes kaikki vuosisatoja vanhoja, jotka vain on otettu uudelleen käyttöön. Mitä vanhempi raja on, sitä suurempi on riski, että sen muuttamiselle on odottamattomia, syvältäluotaavia vaikutuksia.

Miten kristityn tulisi suhtautua rajoihin? Nyrkkisääntönä voidaan pitää seuraavaa sananlaskua, oli sitten kyse valtioiden rajoista, parisuhde-etiikasta tai siitä näkymättömästä mutta todellisesta oikean ja väärän rajasta, joka aina kulkee arjen keskellä, missä olemmekin:

Älä siirrä vanhaa rajapyykkiä äläkä tunkeudu orpojen pelloille, sillä heillä on väkevä puolustaja, joka ajaa heidän asiaansa sinua vastaan. (Snl. 23:10-11)