Millaiseen taivaaseen tahtoisit?

Mietin hyvin usein, millaistakohan taivaassa on. Saatan luoda itselleni hyvinkin yksityiskohtaisia mielikuvia siitä, mitä siellä saattaisi tapahtua. Huomaan hiukan häpeileväni tätä harrastusta.

Tuntuu että useimmat uskovatkin ovat kiinnostuneita lähinnä maanpäällisestä elämästä. Tunnustaessani taivaskaipuuni jokapäiväisyyden pelkään leimautuvani todellisuudesta vieraantuneeksi mystikoksi ja vastuuttomaksi arjen ongelmien pakenijaksi.

Uskon kuitenkin, että mielikuvat taivaasta ohjaavat elämäämme maan päällä enemmän kuin usein ymmärrämme. Jotta tietäisi mitä elämältä haluaa, täytyy tietää minne on menossa. Se, mitä odotan maanpäälliseltä elämältä, kertoo paljon siitä, mitä odotan taivaalta - ja toisinipäin. Näin ainakin periaatteessa.

Monella voi olla kuitenkin taivaasta ulkoapäin opittu, stereotyyppinen kuva, johon oma kaipuu ei samastu. Harpulla soittelu, kullatut kadut ja monisiipisten enkelien pällistely ei vastaa ainakaan minun unelmaani ikuisesta elämästä. Jos mielikuvani taivaasta olisi jäänyt sille tasolle, en ehkä olisi niin motivoitunut elämään kristittynä. Jeesushan sanoo, että surkuteltavimpia ovat ne, jotka vain tämän elämän ajaksi panevat toivonsa häneen. Taivastoivo on luovuttamaton osa kristinuskoa.

Olen pyrkinyt pohtimaan taivasta ennakkoluulottomasti: Mitkä nykygospelin helmistä lauletaan Karitsen häiden Suomi-osion avajaispäivänä? Kenet valitsisin tilaisuuden juontajaksi, jos saisin päättää, ja miksi? Kuljetaanko taivaassa henkilöautoilla, junilla, kameleilla vai pelkästään teleportaation avulla? Mitä enkelit tekevät kun heidän ei enää tarvitse taistella pimeyden voimia vastaan? Kasvavatko taivaan havumetsät villinä ja hoitamattomina vai onko ne jalostettu puistoiksi? Nämä kysymykset kiinnostavat minua aidosti, ja monet vastauksista vaikuttavat myös tämänpuoleisiin arvovalintoihini. Ei ole yhdentekevää, mitä taivaasta ajattelemme.

Taivaan luonteen pohtimisen perusdilemma on, että eri ihmiset tuntuvat kaipaavan eri asoita. Nämä erot näkyvät myös siinä, millaisia seurakunnan tilaisuuksien ihmisten mielestä pitäisi olla. Toinen kaipaa rokkia ja revitystä, toinen hienostunutta ja herkkää taide-elämystä. Toinen kaipaa vitsejä kertovia pappeja, ja spontaania huitomista, toiselle lähinnä taivasta oleva elämys on tarkkaan hiottu juhlamessu jossa toimitsijoina on taidemusiikin huippuammattilaisia. Itse en ole koskaan samastunut täysin kumpaankaan näistä ääripäistä, ja olen iloinen saadessani toimia seurakunnassa, jossa molempia näkökulmia arvostetaan.

Olen myös huomannut, että taivaan esimakua voi kokea hyvin monenlaisissa tilanteissa, eikä kokemus riipu kuvailemani kaltaisista ulkoisista seikoista. Kerran eräässä karismaattisessa tilaisuudessa (Nicky Cruzin vierailu Turun Sea Expossa) tunsin Jumalan läsnäolon erityisen voimakkaasti musiikin sävyn vaihtuessa reippaasta renkutuksesta kuorohymniin. Huomasin, että musiikki muistutti aivan ortodoksista liturgiaa. Oivalsin, että tuohon samaan "taivaaseen" kulkee tie niin renkutuksen kuin ikivanhan liturgian kautta. Jumalan läsnäolon ollessa riittävän voimakasta kaikki turha karsiutuu pois: niin hienostelu kuin vitsit, niin itku kuin nauru. Kun Pyhä Henki on yksin ruorissa, ei pyritä noudattamaan kaavaa, muttei myöskään pyritä kaavasta irti. "Kaava" ja "vapaus" ovat sulautuneet yhteen, Jumalan kirkkaudeksi. Jotain sellaista on taivas.

Seurakunnan tilaisuuksien ohella minulla on ollut etuoikeus kokea taivaan esimakua luonnossa, perhejuhlissa, lomamatkoilla ja arjen pienissä rauhan hetkissä. Monia niistä ei ehkä ole tapana nimittää hengellisiksi kokemuksiksi, mutta minulle ne ovat sellaisia. Ajan kuluessa löydän Jumalan läsnäoloa yhä uusista asioista.

Oudointa taivaassa on se, että se tuntuu olevan erityisen lähellä siellä missä sitä vähiten odottaa - ahdistuksen, pelon, sairauden, köyhyyden ja neuvottomuuden keskellä. Taivas kun on aina siellä missä Jeesus on. Kunpa minäkin olisin.