Jumalatonta menoa kouluissa

Äskettäin muuan suomalaisnainen onnistui horjuttamaan kristinuskon vaikutusvaltaa Italiassa voitettuaan oikeudenkäynnin, joka koski ristiinnaulitun kuvien pitämistä esillä maan koulujen seinillä. Oikeus totesi krusifiksit uskonnonvapauslain vastaisiksi ja mahdollisesti lapsia järkyttäviksi. Asian uutisoinnissa syntyi mielikuva kirkosta isona pahana sutena, joka lähettelee uhkauskirjeitä kun sen yksinvaltaa uskalletaan häiritä. Asetelma oli sikäli epäreilun tuntuinen, että juuri kirkot ovat kautta vuosisatojen olleet luomassa niitä koulujärjestelmiä, jotka muodostavat pohjan nykyiselle länsimaiselle sivistykselle.

Kristillisen ja maallisen kulttuurin väliset jännitteet ovat olleet Euroopan arkipäivää jo ainakin 1700-luvulta asti. Eri tavoin on pyritty syrjäyttämään kristinusko muka vanhentuneena, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Ranskan vallankumouksen aikaan haluttiin vaihtaa juutalais-kristillinen seitsenpäiväinen viikko kymmenpäiväiseen, mutta uudistus ei lyönyt läpi, vaikka kymmenjärjestelmä muilta osin saikin jalansijaa. Venäjän vallankumouksen huumassa taas haluttiin romuttaa kirkollinen avioliitto ja korvata se kolhoosielämällä, mutta tämäkään uudistus ei ottanut tuulta purjeisiinsa.

1970-luvun Suomessa ay-liike onnistui survomaan läpi päätöksen eräiden kristillisten arkipyhien siirtämisestä viikonloppuun, mutta myöhemmin ne siirrettiin takaisin perinteisille paikoille. Kari Suomalainen piirsi tuolloin kuvan joulupukista, joka tuli lasten riemuksi vahingossa jo helatorstaina - pahoitellen sekaannusta, ”kun noita pyhiä alvariinsa siirrellään”.

Uusin kotimainen sekularisointitempaus on eräiden turkulaisten koulujen päätös jakaa lukukausi kahteen yhtä pitkään jaksoon, jolloin välitodistusta ei saakaan joulun alla, vaan vasta tammikuun alkupuolella. Tällaisen näennäisen pienimuotoisen muutoksen taustalla on vaikea olla näkemättä pyrkimystä minimoida kristillisen kirkkovuoden vaikutus koulun työjärjestykseen; onhan joulutodistus instituutio, jonka sosiologista merkitystä en uskoisi ammattipedagogien väheksyvän. Vanhojen merkkien valossa uumoilen, että tämäkin uudistus kaatuu vanhempien ja oppilaiden vastustukseen.

Vai kaatuuko? Onko ihmisillä yhä halu taistella kristillisen kulttuuriperinnön puolesta, vai olemmeko vaipuneet apatiaan ja siinä määrin kadottaneet juuremme, että lopultakin
antaudumme tasapäistävälle sekularismille? Onko arvotyhjiö jo niin suuri, että kaikki menee läpi, kunhan ihmisillä on leipää ja sirkushuveja?

Toki myös vähemmistöjen oikeudet tulee ottaa huomioon. Krusifiksin sijoittamista sekulaariin kouluun voidaan mielestäni perustellusti kritisoida. Itse kuitenkin näkisin mielummin krusifiksin ja buddha-patsaan rinta rinnan opettajanpöydällä kuin molempien puuttuvan sieltä. Uskonto on olennainen osa useimpien ihmisten identiteettiä, eikä koululaitoksen tehtävä voi olla sen merkityksen vähätteleminen.

Suomessa kristillisten ainesten karsimista kouluista perustellaan usein muslimien oletetulla suhtautumisella. Muslimejakin on kuitenkin moneen junaan. Tiedän joidenkin paheksuvan jo tonttuaskartelujakin muka kristillisenä perinteenä, vaikka itse emme sitä sellaiseksi miellä. Toisaalta jotkut muslimit tuovat lapsensa mielummin kristilliseen kuin sekulaariin päiväkerhoon, koska siellä on sentään jonkinlainen pyhän kunnioitus. Molemmat asenteet kertovat siitä, että muslimille ei ole olemassa uskonnotonta kulttuuria. Siksi aito kulttuurien kohtaaminen ja suvaitsevaisuus edellyttävät meiltä suomalaisilta, että olemme sinut oman luterilaisen perinteemme kanssa ja ylpeitä siitä.

Kaiken kulttuurin taustalla vaikuttaa jokin arvopohja. Meidän kulttuurimme rakentuu yhtäältä kreikkalais-roomalaisen sivistyksen, toisaalta juutalais-kristillisen uskonnollisuuden varaan. Ennen kaikkea suomalaisen koululaitoksen demokratian peruskivenä on luterilainen vakaumus erilaisten luonnonlahjojen näkemisestä Jumalan antamina kutsumuksina. Meillä ei ole varaa kieltää historiallisia juuriamme, muuten kulttuurimme on tuhon oma. Joskus tuntuu, että kuolinkorahtelu on jo alkanut. Mutta ruohonjuuritasolla, tavallisten ihmisten keskellä huomaa, isien usko kantaa sittenkin - vielä toistaiseksi. Meidän on vain löydettävä toimiva tapa välittää jälkipolville se, minkä itse olemme vanhemmiltamme ja opettajiltamme saaneet.