Terrori-iskuista ja marttyyriudesta

Viime aikoina ihmiset ovat joutuneet vaikeuksiin mm. naisia, autoja ja somaleja koskevista lausunnoistaan. Niinpä kun nyt näin WTC-iskujen vuosipäivän aikaan puhun islamilaisesta terrorismista, kiirehdin turvaamaan selustani toteamalla, ettei minulla ole mitään varaa tuomita yhtäkään muslimia, saati heitä ryhmänä. En ole yhtään heitä parempi ihminen.

Minulla ei ole tarvetta tuomita edes WTC-torneja päin lentäneitä muslimiterroristeja. Oikeastaan ymmärrän heitä paremmin kuin haluaisin myöntää. Heidän elämällään oli selkeä tavoite: tuhota Amerikka ja kristinusko. Oma perhe ja seurakunta kannusti, ja sydämessä eli toivo paremmasta elämästä tuonpuoleisessa, marttyyriuden kautta ansaittu kirkkaampi kruunu.

Sepä tekeekin koko jutusta vielä traagisemman, että kristittynä uskon heidän joutuneen pahasti pettymään siihen mikä heitä kuoleman jälkeen odotti. Mielelläni soisin heidänkin pelastuneen, kun kerran Jeesus kärsi ja kuoli heidänkin syntiensä tähden, niin kuin uskon.

Ajatus siitä, että uskonsa tähden marttyyrina kuolleet saavat paremman paikan taivaassa, on oikeastaan meidän kristittyjen keksintö. Jo kauan ennen Muhammedia Rooman valtakunnassa vainotut kristityt lohduttautuivat ajatuksella taivaallisesta kompensaatiosta ajallisille kärsimyksille.

Kristityn marttyyrin ja itsemurha-islamistin välillä on se periaatteellinen ero, että kristitty marttyyri ei tee itsemurhaa, vaan hän joutuu vastustajiensa surmaamaksi. Kristittyjä vainottiin – ja vainotaan monin paikoin tänäänkin, erityisesti joissakin muslimimaissa – koska ihmiset eivät halua kuulla levottomuutta herättävää sanomaa Jeesuksesta. Syntyy poliittisista ja psykologisista syistä tarve raivata heidät pois tieltä - rauhan palauttamisen nimissä, niin kuin Jeesuskin raivattiin.

Mutta onko ero sittenkään niin suuri? Kristityt marttyyritkin ovat vain tavallisia ihmisiä, ja historiasta tiedetään, että marttyyrius oli tiettyinä aikoina hyvin tavoiteltavaa kristittyjen keskuudessa. Kun ajatus erityisestä palkasta taivaassa oli syntynyt, kaikki halusivat päästä siitä osingoille. Moni ehkä suorastaan provosoi vainoja esiin, ja oli iloinen niiden tullessa, koska ne todistivat, että oltiin oikealla tiellä.

Välillä olen huomannut, että tällaista keinotekoista vainon provosoimista esiintyy pienessä mittakaavassa myös tämän päivän Suomessa. Jotkut kristilliset ryhmät pönkittävät omaa erinomaisuuttaan ylpeilemällä siitä, että kaikki eivät pidä heistä. Joskus rakentavankin kritiikki saatetaan nimetä ”vainoksi”. Tällainen itsepetos on kaukana Uuden testamentin opettamasta kristillisyydestä, jonka mukaan meidän on elettävä rauhassa kaikkien kanssa, jos suinkin meistä riippuu. Puhumattakaan siitä, että vaino-sanan käyttö kevyehköstä mediakritiikistä ei ole kovin arvostavaa niitä kohtaan, jotka oikeasti joutuvat vainottaviksi uskonsa tähden.

Marttyyriuden historia muistuttaa meitä ainakin siitä, että kärsimys muodossa tai toisessa kuuluu kristityn elämään; ne, jotka tämän kieltävät, kuuluvat kokonaan eri uskontoon, vaikka Jeesuksesta puhuisivatkin.

Raamattu on hyvin realistinen kirja, mitä kärsimykseen tulee. Se ei selitä pois kärsimystä, ei kaunistele sitä, eikä myöskään ihannoi sitä. Mutta Raamattu lohduttaa ajatuksella, että kärsimyksen keskellä elämällä voi olla tarkoitus.

Uskon että Jeesus antaa tarkoituksen kaikelle, myös kärsimykselle, vaikkemme sitä aina ymmärtäisikään. Mikä tuo tarkoitus syvimmältään on, se selviää vasta rajan takana, jossa me kristitytkin saatamme yllättyä monesta asiasta. Ainakin siitä, että itse, syntisinä ihmisinä, olemme päässeet perille.